Minua ottaa sydämestä

Minua ottaa sydämestä.

Sinua ei.

Minä tunnen sinut sisälläni.

Sinä et.

Minä kuuntelen ja kääntelen sinua.

Sinä silittelet - sanoitta, lupauksitta.

Minä yritän päästä perille - miksi?

Sinä kosketat minua syvältä.

Mutta tavoitanko sisimpääsi

koskaan?

Minä puhun sinulle -

rehellisesti ja häpeilemättä.

Mutta onko kieleni sinulle vierasta?

Aika näyttää - 

se on juuri nyt..

Kun minua ottaa sydämestä

ja tunnen sinut sisälläni,

mutta sinä - et.

Metsäni puissa

Kuten puut

yksinkertaisesti vain olemme.

Hengitämme.

Vuollamme toisiimme vuosirenkaita,

joihin eletyt rakkaudet painautuvat.

Ikuisesti.

Kuten pihallani kasvava puu,

olen minäkin kurkoitellut taivaisiin.

Kätesi ovat vaeltaneet minussa

ja niin täyttä tyyneyttä olevat henkäyksemme

ovat olleet yhtä.

Mutta lopuksi,

aivan lopuksi - olen aina karannut 

käsistäsi.

Sillä minussa asuu puu,

joka ei lopeta kurkottautumistaan.

Juureni ovat maassa.

Mutta hiuksissani käy välin tuuli,

joka saa minut palaamaan metsääni.

Siellä rakennan yksikseni -

polkuja ja puroja sanoilla.

Ja vaikka miten minua rakastaisit,

suljen tiukasti oven perässäni.

Sillä tuo metsä on omani!

Siellä metsästelen totuuksia -

jotka aina nousevat mullasta

miten niitä oletkin hautanut 

minulta.

Ja niin rehellisyydestä nousee

aina kevät -

jota voimme tahoillamme ihailla,

vuokkomerinä 
metsien laidoilla.

Riisuttuna Naisena

Voi Mies - 
kumpa tietäisit

miten purpuraan ja talkkiin upottautuneena

kilpakosijasi ovat juoksussa.

Yöpuvussani hädin tuskin ehdin selviytyä

katiskasta -  tästä!

Niin ovat Miehet edelleen Miehiä

 ikään katsomatta.

Metsästelevät naaraansa yhä elävältä

kun tuo tuoksu käy sydämeen -

 edes kerran.

Näin riisuttuna Naisena

vainko riistaa -Miehelle?

Miehelle,  joka pelkää ottaa minut

todesta -

sillä toki on nuorempaa helpompi ottaa,

ilman vastoinkäymisiä...

Koska minusta tuli tämä ?

Miehille liian kovaa riistaa oleva -

riisuttu keski- ikäinen Nainen,

jota he pelkäävät ?

7500 lukukertaa ylitetty

Blogin lukukerta on ylittänyt 7500 rajan, siitä kiitos kaikille jotka näkevät tämän. En ole mikään kirjallisuuden taitaja, mutta olen äärimmäisen kiitollinen että runojani luetaan. Kiitos myös erilaisista tilaus runoista, joita viime viikollakin tuli kolme kappaletta.

Pian olen saanut valmiiksi 2016 kesän runo & paperikollaasinäyttelyni, jonka olen toteuttanut  kotikaupunkini Vantaan Kirjallisuuden Taiteilija-apurahalla. 18 teosta jälleen kerran kolmella eli kielellä ja teemana: Rakkaus - Kärlek - Love.

Viilenevissä huoneissasi

Niin ovat miehet sielukkaita

monikerroksisia otuksia,

jotta syvyyttä kyllä riittää -

oikean naisen matkassa.

Vaan niin viilenit -
sinäkin.

Kutistuit omaan maailmaasi 

viileissä huoneissasi -

kun syysleikki soitti puiden latvoja.

Katselit yksinäisenä seisten

kenkiäsi - mutta et rohjennut..

Et rohjennut kulkea niissä

vapaana miehenä.

Vain unissasi kohtasit lempeyden.

Tuon niin vaarallisen puheliaan

iloisen, kukkaleninkiin pukeutuneen -

Naisen!

Mikä on ihmisen tyhmyyden mitta?

Sekö ettei osaa,

se ettei luota?

Vaiko se, että menettää

koska ei rohkene tarttua!

Kuva: Tibu Borgsten

Näkymä jäällä

Luistelen

hiljaisuudessa syvässä.

Vaik välillä pistävässä

kunnes havahdun -

Kuin yhtä 

lumesta punottua tarinaa - 
on koko ilmestyksesi.

Suurta ja salaista arvoitusta -

joka värjää ja ulottuu

aina ulapalle asti.

Pysähtyneenä 

kuin pelästynyt lapsi

katselen ja tutkiskelen sinua.

Jokin lämpö sinussa

liikuttaa ja tunnen etten ole yksin.

Olet kaukana.

Mutta tuoksut kuin tuttu metsä.

Olet kaukana.

Mutta leikit tuulessa hiuksillani.

Olet isosti vielä kaukana.

Hetken päästä tuulee.

-vie sinut mennessään,

ennenkuin saan mitään 

sinulle sanottua.

Se vie sinut - 

ja minä jatkan luistelemistani

syvässä hiljaisuudessa.

Vaik välillä pistävää -

ovat elomme kauneimmatkin hetket.

Hurmaava

Mitä olisikaan elämä?

Kasvu siinä

ilman kaltaisiasi ihmisiä?

Vuosia olet pakertanut itseksesi

ajatuksistasi milliäkään tinkimättä.

Riviäkään rehellisyyden laadusta - luopumatta.

Pelkäämättä, että eksyt itseesi,

tai hukkut kuin suohon.

Saapaat jalassa olet kulkenut

kuin vaelellen elämää ristiin rastiin.

Jalomielisyytesi on kuin purosta

joka virkistää.

Mutta yksin olet saanut mitaleitta kulkea.

Jokin sinussa saa minut aina soimaan.

Ehkä se on vilpitön hymysi.

Ehkä se on sanojesi jälki.

Tai ehkä kärsimyksiesi juovat otsalla.

Olet Hurmaava.

 Ja minulla on tänä aamuna tunne

jotta sinulle tapahtuu piakkoin hyvin suurta..

Että tuo pieni vilpitön poika sinussa

saa suuren Miehen tunnustuksen.

Sitä toivon sinulle, Hurme.

Odotan

Yhtä odotusta

on tämä odotus.

Kermaisen harmaata,

pehmeää 

välin varpaisiin asti ulottuvaa

piilosilla olevaa pelkoa.

Kuin matkaa

yhtä uutta matkaa

kuljen odottaen.

Työnnän kaipuuni maahan

selätän sen - kävellen

ajattelematta mitään.

Pientä onnea

miltei olematonta - vaalin.

Yritän antaa aikaa

yritän venyä..

menettämättäni uskoani Sinuun

sillä aikaan - kun luot itseäsi

kuin elämän kokoista teostasi.

Yhtä odotusta

on tämä odotus,

jossa odotan sinua.

Mahdatko jo unohtanut

vai vieläkö muistat

että odotan?

Rakkaus

Rakkaus on ..

tahdon asia

elämäntapa

haastavin taitolaji.

Se on..

kuuntelemista

aidosti tukemista ja

lähellä pitämistä.

Se on..

anteeksi antamista

rohkeutta

loputonta kasvamista.

Rakkaus..

antaa ja ottaa

eheyttää ja särkee.

Se on suurin opettajamme

elämässä - jota elämme.

Olen

Olen tullut 

kaukaa - kaukaa - kaukaa,

kauan - kauan sitten.

Kahtiahalkaisusta syntyneenä,

taivaan läpi - useita kertoja - lentäneenä.

Muistini kerroksissa

suolainen meri - sen tuulet poskillani

kalliot, rotkot ja surut.

Vaatekerrokset ja mustat kengät.

Naiseuteni kuin kruununa hiuksissa.

Mutta niin rakkaudeton sydän

julma suorastaan.

Kuristava yksinäisyys -

yhtä odotusta koko elämä!

Olen syntynyt talven sylissä.

Olen kastellut jääkukat 

aamuisin ja tunnistellut tuulta,

joko siinä jokin tuttu 

kuiskaisi tien luoksesi?

Olen kulkenut pitkän matkan

kuutamolla - sinertävillä poluilla,

mustilla poluilla,

verenpunaisilla poluilla

sekä lumenvalkoisilla

löytääkseni perille.

Sillä tiedän olevani

täällä vain löytääkseni sinut

viedäkseni sinut takaisin alkupisteeseen

asti.

Elämä on opettanut

Elämä on opettanut

väännellyt sisintäni - tuskassa

nostellut kauneudellaan - irti maasta

hellinyt hyvyydellään - kyyneliin

heittänyt arvoituksiaan, epäoikeutta eteeni

ratkaistavakseni.

Tämä matka - kuin yhtä

syvyyteen, viisauteen kaivautumista.

Samojen vuodenaikojen alla

ei vain uusiutumista,

vaan juurtumista - mullan tuoksua.

Omaksi itseksi kasvamista.

Kukoistamista sydämestä asti.

Ihminen kun on sisältä kaunis

vasta kun 

itse uskoo sitä olevansa.

Vasta silloin muuttuu elämäkin

suureksi.

Ja niin minä katselen taas ulos

ollen onnellinen 

ilman Sinua,

vaikka en sitä haluaisikaan.

Luminen kello

Kello 

jonka ympärillä pyörimme 

kuin viisarit - 

ei ole sielukkaita varten,

tässä itsekkyyden valtakunnassa.

Onneksi sentään 

On meitä jotka emme ole myynnissä.

Vaan pidämme kiinni 

kuin tilhet noukuvista puunlatvoista,

ja näemme kuinka lumi peittää alleen

kaiken nukkuvan.

Talven tulo 

sen karu kauneus - kuorii 

meitä tahoillamme - kuin 

istumme yksin, mut emme yksinäisinä

metsän sylissä lämpimässä.

Mikä voisikaan olla

tätä rauhaa parempaa?

Hitaiden - hiljaisten - äärettömien

aamujen takkatulessa,

jossa avanto haastelee kuin lasta

leikkiin, ja klapit naureskelevat nurkassa.

Tätä on elämä

sieluun piirtyvää hetkeä -

kuin viiniä,

kuin rakastelemista

kellumista kesän yössä.

Ennen kuin kello

ottaa meidät osittain orjakseen.

Puhetta tunnetaloudesta

Oon hirmun onnellinen.

Ihan itekseni - tai no,

koira kaverina.

Kattellaan ja ihmetellään

monenmoista.

Vältellään tietoisesti haukkumista.

Muutenhan siitä tulisi kokopäivätyö.

On se vaan elämää - parhaimmillaan,

kun saa nukahtaa nenä kiinni toiseen.

Sitä onnea on vaikea määritellä.

Se on kuin suurta jalomielisyyttä.

Saada todistaa toisen tuoksu-

lämpö ja hengitys,

onnellisuusvaikutteista puhumattakaan!

Minun vaikea ymmärtää

puhetta tunnetalouksien nostattamisesta.

Eikö kiitos, anteeksi ja rakas enää riitä?

Kenellä on varaa pyytää sulatusapua

kun parisuhteen akut ovat taas jäässä?

Eikö yhteistä onnentunnetta pidetä yllä yhä

katseella, keskustelulla ja ystävyydellä

sekä onnellisesti vieressä nukkumisella?

Vai onko koiraa vaan helpompi rakastaa,

kuin toista ihmistä?

Aamulla autossa

Vatsaa kutitti aamulla -

autossa, kun havahdun muistelemaan

mitä yö mielessäni muovaili.

Hulvattomana lensin kesässä

perunapussi päässäni,

kuin toisessa ulottuvuudessa.

Niin tunsin rakastuneeni sinuun,

tulisesti - järkeni menettäneenä.

Suunnittelin suuria.

Ja heti nukahtaessasi ryhdyinkin

tuumasta toimeen..

Käärin ensin kolttuni hihat kyynervarsiin

sitten kiepautin sinut räsymattoon.

Sen puolestaan - puiseen kärryyn,

jonka yhdistin köydellä 

autooni pakoputkeen.

Nainen kun olen.

Sitten ajoin tukka hulmuten 

iskelmäradiota kuunnellen

mökille - metsän - järven luo.

Kaikki meni kuin nappiin!

Heräilit kun sauna oli valmis.

Ihmettelit nälkäisenä missä olit?

Linnut lauloivat - ja niin minäkin

tarjoillessani ruisleipää maksamakkaralla.

Tein kaikki oppimani taijat,

ja aika pyörällä päästäsi olitkin.

Mutta luonto teki tehtävänsä,

se onnistui kesyttämään minulle

vihdoin kunnon miehen.

Kuutamolla

Kävelin kuutamolla

sinisyyden syvässä sylissä,

ja puuterilumi tanssahteli 

aivan jalkojeni juurilla

kuin haastaen minua leikkiin kanssaan.

Minä haukkailin raikasta ilmaa

pienesti - niin jäätävässä - yössä.

Poskiani punotti, ja

sormenpääni kihisivät keskenään.

Ja tuo tuolla - kuu, 

viimeisteli jännitettä maisemaani.

Kun askel askeleelta

voimistui narskunta kenkieni alla,

ja lumisten mäntyjen jälkeen

lumeen heittäytyi suden varjo.

Se seurasi minua

se katseli minua

ja sai minut tuntemaan jotakin outoa.

Vaikka vain varjo oli

tunsin kuinka se vaelsi kehollani

kuin uros - kuin mies.

Vaikka vain varjo oli

helli hellästi - kävi alapurollani

sekoitti hiukseni

ja lopulta suuteli syvästi -

ei ohi mennen.

Sitten hävisi 

kuin tuhka tuuleen.

Kuutamolla

voi jokainen kohdata varjonsa..

Kun kaksi aikuista

Kun kaksi aikuista 

leikkittelee kuin kaksi aitoa lasta

on se kaunis näky-

kuin ilmaan piirtyvää rakkautta

kuin teos yhteinen.

Kun kaksi aikuista

alasti mutta lämpimästi pysähtyy

on se kaunis näky.

Hetki toisen vatsalla

haja reisin,

kuin huumaavaa ilmaa

teos yhteinen.

Ja kun kaksi harmaapäätä kävelee

toisiinsa nojautuen - hitaasti tanssahdellen

kadulla katukivien

on se kaunis näky.

Ja hetkessä siinä

kuulee ihaillen yhdessä linnunlaulua

ruuhkan keskellä

tietämättään että ihailen heitä kaukaa

kuin syvää teosta elämän.

Poetry Slam & Open Mic at Arkadia 18.1.

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Poetry Slam & Open Mic at Arkadia Bookshop 18.1 at six a oclock. Tervetuloa, Välkommen and Welcome. Lisa Erdman, Gerd- Peter Löcke, Troy Woodson, Gabriella Soleil, Solveig Williams, me Tibu Borgst'en and who knows who -will do the night to a wonderful one.

''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Minua pelottaa

Kun kaunis päivä päättyy

ja suljen itseni yöhön,

tuohon samettisen pehmeään 
pimeyteen -

tunnen kuinka alhaltapäin, 
kuin hiipien nousee - pelkoni.

Niin ovat multaisinakin varpaasi

minulle - uusia perunoita

joita halajan nuolla ja syödä.

Niin on myös keskustasi

kuin kesäinen lämmin kallio,

jolla haluaisin kelliä ja paistatella itseäni

lierihattu ja tyttömäiset bikiinit ylläni.

Niin ovat pelkoni suuria

vaikka täysin turhia -

kaikki on tullakseen tai ei.

Ja niin kait on tarkoituskin,

että rakkaus on kuin suuri meri -

josta koskaan ei ole varmuutta.

Pitää oppia kulkemaan siinä - hukumatta.

Ja niin ovat huulesikin

yhtä suurta kutsumusta täynnä.

Niiden kohtaaminen keinuttaa minua

todellisuuden ja unelmien välimaastossa.

Tätä kaikkea hurjaa - haluaisin viedä

mutta se viekin minua.

Siksi välin läikyn öisin.

Läikyn pelosta,

kuin ylikuumennettu maito

josta sinä teet kaakaota nautittavaksi.

Porvallisen hämäryyden piirittämänä

Kuin kehässä kuljemme.

Vai pitäisikö sanoa - kuljet,

ja käristelet leikkisästi minua,
kuin  naisasianaista tulessa.

Mutta eihän persjalkainen koirakaan kulje

kodittomana pitkään, vaikka

se eläisi pelkillä ruodoilla 

nöyränä ja uskollisena varjolleen?

Mistä tämä kastijako välillämme?

Tuo tulkinta - joka välähtää voimakkaana seinille

kuin suoranaista pornoa katafilmillä.

En ole kimalainen enkä keijukainen,

vaikka ihana olenkin.

Ja sinä tarpeeksi jykevä - 
suuri sydäminen ihminen, jota

on helppo katsella, lukea ja jopa

rakastaa - tahtomattasikin!

Metsä jossa nukun,

ei ole kodinturvajoukkoja kaltaisillesi.

Siksi jään pohtimaan häviääkö sanoistasi

huomisen käännöksen myötä - tuo Turboahdin

tuo miehinen kädenjälki?

Vai annatko teoksen - jota elämme

vinoutua, jotta tipahdamme molemmat

yksitellen irti siitä.

Minulle tämä ei ole ulkokohtainen asia,

ei hengetön - eläytymätön, vaikka

ehkä istumme ja olemme keskellä

porvarillisen hämäryyden piiritystä.

Nälkäinen lohikäärme

Kuin nälkäinen lohikäärme

pakotan sinusta ulos sanoja,

jotta jos sinusta ei ole minulle Miestä

voin silti syödä sanojasi

kuin ketunleipiä hopealautaselta.

Eikä monikaan ehkä

maan päällä tunne itseään,

kuten minä - paksunahkaiseksi - pakosta

jotta en särkyisi 

ennen viimeistä kevättäni,

koska tiedän sen tulevan vielä.

Ja vasta kun hän tulee

riisun haarniskani ja nahkani.

Näytän paljaat varpaani

siipeni

unelmani

vadelmasuudelmani

sekä sykkivän sydämeni,

jota kuljetan mukanani - kuin

suljettua kirjettä Hänelle

annettavaksi.

Kuin nälkäinen lohikäärme

istun sinua vastapäätä,

omilla kallioillani - oman mereni äärellä

ja tunnen kuinka tuli sisälläni 

palaa lempeästi.

Voi Mies,

kunpa tietäisit miltä naisesta voi tuntua

istua kanssasi kahden.

Mustaa ja valkoista

Elämä ei ole niin mustaa ja valkoista.

Pelkkää alastonta usvaa 

lapsuuteni meren yllä 

harmautta - syviä haavoja jäässä,

kuin miltä kahvilan maisema näytti

kymmenen vuotta sitten.

Kymmenen vuotta olen pyöritellyt

kynää kuin itseäni tuhkassa

sanoitta.

Piirrellyt viivoja 

jotka kuorivat itseni - itselleni

näkyväksi ihmiseksi

tuntevaksi.

Olen istunut itsekseni

katsellut rakastuneita

uupuneita vanhempia

kauniisti hiljentyneitä harmaapäitä

koiria, koiria ja koiria 

vuodenaikoja sekä

sinisiä hetkiä kahvikuppini takaa.

Ja kun on oikea hetki

oikeassa paikassa - kuten tänään oli

odotellessani - huomasinkin

miten onnellisesti ja kevyeenä istuin itsessäni

sinistä hetkeä odotellen - 

kunnes huomasin, että se lensi jo ylitseni

mutta siltikin piirtyi sydämeeni.

En osaa tietä sinuun

En osaa tietä sinuun

vaikka metsäni renkaat ovat runsaat

ja käki kukkuu kaukana.

Polku luokseni on 

niitynkukilla reunustettu

joten Mies - usko vaan itseesi !

Vuodet eivät helpota matkaamme

ehkä päinvastoin.

Rakkaus vaatii rohkeutta ja avoimuutta.

Kuin Liisa Ihmemaassa kohtaan monet kasvot

jotka halajaa luokseni - mutta
minä voin olla vain sinun.

Mutta en meinaa löytää tietä luosesi

 vaikka tiedän ja tunnen kuinka sielumme ovat yhtä.

Kunpa saisin hetken puhua

vain sielusi kanssa.

Ehkä sitten mahdottomasta tulisi mahdollista

ja löytäisin perille elämässäni
sinuun.

Urpiainen

Minä olen se Urpiainen

näkymätön ja harmaa

joka lentelee sateenkaaren alla

istahdellen hetken huoneissasi.

Minä olen se

sammaleita silittelevä

lumihiutaleita ihasteleva ja

peiton alle kaipuuni piiloittava

viimeistä pesää vielä etsivä - Urpiainen.

Joka sulissani tunnen ihosi
ja vien sen tunteen mukanani aina

maan ja taivaan ääriin asti.

Niin olet sinä minua kädestä pitänyt,

että olen lähtenyt lentoon

ja lennän nyt - onni matkassani.

Kaksi tyhjää tuolia

Kaksi kokonaista - kolhuista viis

istuivat tahoillansa illansuussa

 taivaan alla - jossa lenteli jo kesä.

Kuin uusi - valkoinen paperi

rutistettu, rypistetty ja nurkkaan unohdettu

olivat nämä kaksi - tahoillaan.

Päivät pukivat heitä - toisilleen

ja yöt riisuvat pois kaiken turhan

saaden poskipäihin väriä - ja kaipuuta niin suurta.

Kuin kaksi tyhjää - tuolia

seisoivat vierekkäin kasvotusten

 kauniita sanoja säästellen - peläten.

Olivat kuin kaksi - liitutaulua

sinisellä kioskilla

etsien vain oikeaa - maisemaa

eikä koskaan toisiaan.

Jokin on kääntynyt

En ole aikaisemmin tuntenut tällaista

kuin janoa - toisen luo.

Niin olet kuin vettä 

ja kuin puhdasta ilmaa,

jota sydämeni juuriansa myöten 

kaipaa.

Jokin on kääntynyt - minussa.

Jokin kaunis kaipuu on asettunut 

kuin asumaan sisälleni 

syvälle seinämiini.

Kuin salaa itseltäni piirtelen 

ajatuksissani kasvojesi piirteitä

ja kirjoittelen ilmaan sanojasi.

Niin on kaikki vielä haurasta

ympärillämme -

kuin yhtä suurta aavistusta

tulevasta, jota varovasti tunnustelen

etten vaan saisi haavoja.

Niin jokin kääntelee minua

kuin ääretöntä lasta sylissään,

ja jää vain nähtäväksi

uskallammeko nousta samaan veneeseen

joka voisi tuudittaa ja viedä meidät

elämämme ääriin asti.

Matkalla

Lapsuudessa

villit Pelto orvokot ja Lupiinimeret,

isän perhoskokoelmat ja vadelmakeitto.

Iltasaduttomat illat

mummin lentävien enkelien kera.

Nuoruudessa

oma punainen kasettisoitin ja

keltainen matkatelevisio.

Tanssin hikeä - nuoruuden happea.

Seikkailuja ja tiedonjanoa
suurta.

Aikuisena

yritystä - yritystä ja yritystä.

Sitkeyttä ja halua.

Kolme omaa poikasta!

Matkustelemista mielessä.

Tekoja toisten vuoksi.

Viiskymppisenä

astumassa omaan keskustaani.

Unelmat - omien valintojeni ulottuvilla.

Keho - joka tuntee
ja rakastaa elämää suuresti.

Sanoja - joissa hyvän siemeniä.
Taivas - viisautena.

Matkallani 
jota elämäksi kutsutaan
kaikki hyvin.

Minä kaipaan

Minä kaipaan silmiäsi

kaipaan ääntäsi

ajatuksiasi ja käsiäsi.

Kaipaan lapsuuteni kortteleita

hiljaista rappukäytävää

ja leveitä - ikkunalautojasi.

Kaipaan suudelmiasi
joissa matkasin vadelma kesään.

Kaipaan ihmistä sinussa

miestä karkeaa ja syvää,

hyvää.

Kaipaan yhteisiä hissimatkojamme

ja täydellisiä lauluhetkiäsi.

Kaipaan hengittää vierelläsi,

ottaa vastaan elämä sellaisena

kuin se on - ja tulevaa

peloitta.

Sillä niin rohkea 

kuin kanssasi - en ole ollut.

Sitä kaipaan itselleni..

Syvästi.

12.1 Arkadia Bookshopissa/ Tervetuloa

Kuva: Tibu Borgsten

Mitä perinnöksi?

Mitä perinnöksi antaa -

Uskon, Toivon vaiko Rakkauden?

Päädyn - Tahtoon.

Ilman tahtoa olisin itse jo luovuttanut,

eikä minussa olisi muruakaan hyvyyttä,

anteeksiantoa tai rakkautta - jäljellä.

On täytynyt tahtoa,

jotta on jaksanut rakentaa - raunioiden päälle uutta.

On täytynyt tahtoa kohdata

ja tunnistaa - uudelleen ja uudelleen

rumatkin totuudet elämän,

jotta on voinut kuoria katkeruudet

itsestään.

Tahto on kuin avain;

Totuuteen

Itseesi

Rakkauteen.

Eikä kukaan muuta tarvitsekkaan,

kaikki muu järjestyy aina -
aikanaan.

Minä luistelen

Unieni läpi tunnen

kun se vihdoin tapahtuu,

maa saa jääpintansa - kuten silloin

kun synnyin 

pienenä - vahva tahto kainalossani.

Melkein kuulen hiljaisuudessa

kuinka jää murtuu ja työntyy

läpi mahdottomien,

tuoden aina lopuksi kevään

puiden hiuksiin.

Joten hymy kasvoillani

puna poskillan - luistelen avomerellä.

Kuin lapsi täynnä rohkeutta

sydän täynnä rakkauden piruetteja 

ja elämänsanoina - nuo pelkät

valkoisella piirtyvät viivat

jäällä..

Näin minä luistelen

kevääseen - kesään - syksyyn

kunnes taas nukun ja odotan yötä

omaani - tulevaksi.

1.1.2016 

O kuten Onni

Teki ison onnellisen teon taas -poikanen.

Teki vaarilleen tekohampaat 

piparkakkutaikinasta ja vaahtokarkeista.

Otti ja lähetti kuvan yksinäiselle

papalle keskelle metsän.

Ajatteli isosti sydämellään - taas poikanen.

Pohti ettei kuolemaa ole 

on yhtä suurta äärettömyyttä - kuten tähdet taivaalla.

Otti vielä ja oikeen huokaisi 
kuin pisteeksi päätöksensä päätteeksi.

Sitten pysähtyi hetkeksi,
odotti niin - suureksi kasvamistaan.

Vaan minä en.

Rakas O - kuten Onni olet meille

tutkit, pohdit, riemuitset ja rakastat elämää,

jotta sydämeni hypähtää kanssasi aina 

kattoon ja melkein taivaaseen -

pumpulipilviin asti.

Istun tässä

Istun tässä 

yhteisöllisen hiljaisuuden piirittämänä

jossa huudot ylittävät - käyvät vahvaa sotaa

yllämme voimakentässä -sähköisessä.

Istun mätien ja veristen sanojen vankina

kahvikuppi kädessäni - sydän ruttuisena

ja kurkottaudun poispäin.

Ei näin!

Näin ei tähän maailmaan lisätä hyvyyttä

eikä kauneutta!

Näinkö olemme muuttuneet?

Onnellisista - pihoilla vapaana juoksentelevista lapsista

Mustavalkoisiksi aikuisiksi - jotka juoksevat karkuun vastuutaan?

Näinkö onnettomia tosiaan olemme, kuin

Omaa Tarinaa vailla?