Sellaisina hetkinä.

Kuva: Tibu Borgstén

Hän sulki oven perässään.

Sulki - koska tahtoi vihdoin yksi olla.

Tahtoi peittää kaiken - itsensäkkin
 ikuiseen pehmeään.

 Pysäyttäen ajan ja päivämäärät - kaiken
keneltäkään lupaa kysymättä.

Ja sen hän myös - teki.

Sellaisena hetkenä,
kun kaikki pysähtyy -

ihminen kohtaa pienuutensa

ja kaikki ympärillä saa uudet kasvot

ja mittasuhteet.

Sellaisena hetkenä

ihminen ottaa mittaa itsestään

ja lähimmäisistään.

Läpi ajattomien ja nimettömien hetkien

sinä rämmit tapahtumapaikalle,

kuin sivussa havoittunut -

riekaleina oleva eläin, jonka sydän sykki

yhä lämpöisenä ja punaisena

kuin loputon valtameri

ja suru jota kannoit kehossasi

olivat kuin ainoat vaatteesi 
pitkään - pitkään.

Kuin pystyyn kuollut,

pöydän alle särkynyt

olit vuosi toisensa jälkeen.

Kuin usvan keskeltä kuurona kuuntelit
 ja katselit ohitse virtaavaa elämää.

Etkä tunnistanut tuoksuja, 
saatika rakkautta.

Sellaisina hetkinä

sitä kokee pienuutensa,

ja kaikki ympärillä pyörivä 

saa uudet kasvot ja mittasuhteet.

Sellaisina hetkinä

jokainen meistä ottaa mittaa itsestään

ja lähimmäisistään.

Mutta sitten - eräänä päivänä

näit unta - jossa pitkästä aikaan - kevät.

Siinä vanhan omenapuusi kukki

ja herättyäsi tahdoit omenapiirakkaa.

Siitä hetkestä lähtien taas

katsoit ihmisiä silmiin ja puhuit tulevasta.

Siitä hetkestä lähtien 

sinä kokosit pala palalta itseäsi.

Sellaisina hetkinä

vierestäkin seuranneena

sitä kokee pienuutensa.

Sitä tietää ettei kaikkea voi antaa

tai saada.

Sellaisina hetkinä - jokainen meistä 
vaan hengittää sisään elämää,

mittaa itseään ja 
lähimmäisen 
rakkauttaan.