Sanasi ennen lunta

Kuva: Tibu Borgstén


Kaiken harmauden keskellä

kohtalo pysähtyi - istahti hetkeksi,

katsellen meitä kaikkia

kadulla ohitse kulkevia.

Juuri sitä katua pitkin

olivat askeleemme edenneet vuosikymmeniä,

ja puiden oksatkin olivat jo kaartuneet

taivaalta kohti maankamaraa. 

Eri suuntiin yksin kävelessämme

puunoksat huojuivat kuin toisilleen kuiskaillen,

kuten sisimpäni - minulle. 

Harmauden keskellä

käärin itseni pehmeyteen,

vaikka en lakannutkaan olemasta näkymätön

tai olematta kuten kuka tahansa  muu

kotikoloonsa yksin väsyneenä iltaisin palaileva.

Sitä samaa katua pitkin 

kuljin - kulmasta käännyin. 

Vaan appelsiinit tipahtelivatkin kadulle 

- aivan kuten kauan sitten - 

näkemässäni elokuvassa,

jossa mies ilmestyi tyhjästä.

Ja niin ilmestyikin eteeni

kaiken harmauden keskellä

samaa katua pitkään kävelleenä,

elämänsä merkityksen menettäneenä

hän - joka poimi ylös hedelmät,

ojensi ne sanatta, mutta

hymyillen lämpimästi.

Sen jälkeen 
eri suuntiin kävellessämme,

taivas otti ja aukeni - 
ja pitkään odoteldut lumihiutaleet 
tanssahtelivat alas taivaalta 
peittäen alleen kaiken - harmauden.