torstai 31. joulukuuta 2015

Mitä mies ei voi sietää


Mitä olen miehistä oppinut..
koirien jälkeen - ehkä eniten
miten suuresti minua voi
Rakastaa.

Eläminen miehen kanssa
on aina yhtä suurta seikkailua
jossa arki harvoin piirtyy,
on niin erilainen tuo - otus
kuin minä.

Parasta miehessä on
suoruus ja rehellisyys.
Silmät ja kädet.
Rohkeus kuoria naista
sydänkäpystään.

Mutta on miehellä heikkoutensa.
Jos ei osaa kuunnella toista
olla itse koskaan heikko.
Jos vihaa sääliä -
katkeroituu ja ruostuu
menettää kuin huomaamattaan kaiken.

Ja jos mies ei voi sietää
että nainen voi olla yhtä oikeassa
ei hän ole ystäviäni.

keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Hiljaisuus


Kuin samettia -
tämä hiljaisuus,
 johon olen astunut
ja sielulleni kuin pesän
sormenpäilläni - pyörittänyt.

Kuin mielentila
joka avaa ovia ja mahdollisuuksia,
 ja saa minut kukoistamaan.
Pudotan kämmenieni kautta menneet
ja luovun kaikesta maanpäällisestä
turhasta - hetkeksi.

Eikä minua mikään pelota
vaan kevenen ikään.
Tunnen sieluni läpi kulkevan virtaavan
lämmön ja rakkauden.
Sen minä tunnen
ja tunnistan - osaksi itseäni.

Eikä minulta silloin
mitään puutu.
Vaan joka henkäisyllä
täytän itseäni hyvyydellä.
Niin kestän särkymättä
myrskyt ja tuulet - tämän elämän.

maanantai 28. joulukuuta 2015


Kuva: Tibu Borgstén

Sanoista - elämänvärit nousevat, kuten yksittäisestä raidasta - räsymaton.

Odotellessani

Paljain käsin ja mielin
tarkkailemme ja poimimme
toisistamme
eleitä ja sanoja - aina lauseiksi
asti.

Mitä tarkoitat kysyn,
kun käsissäsi pidät minua
poimimasi sanojen kera
vankina?

Tunnustat - että tuulee
ja aavistat myrskyn nousevan
minusta.

Minusta..
Näinkö oli tarkoitus,
poimia matkaltamme
sanoja - pyykkinarulle kuivumaan
ennen odottamaasi myrskyä?

Ja niin käärin itseni
puhtaisiin lakanoihin - odottamaan
myrskyä, jota odotat.

Vaan mitä jos se ei tulekkaan
ja menetät sanani ja sanottavani
lempeässä, tuudittavassa tuulessa
ja minut 
sen mukana?

Isoäitini


Kuva: Tibu Borgstén/ kahvila Carusellissa tauluna
alkuperäisen valokuvan kuvaaja tuntematon.


Isoäitini lensi ylitseni - yöllä.
Ehkä siksi - että astuin huoneeseen
joka näkyi hänen ikkunastaan,
ja jonka pihalla kyyhkyset
parveilivat ja pariutuivat
kun olin vielä tyttönen.

Ja niin levitin minäkin 
saman taivaan alla sulkani
paljaan kehosi vierelle.
Ja sinä silitit minua
kuin kyyhkystä yössä
kunnes vapautit minut.

Ehkä olin vain yksi 
merkityksetön yksilö parvessasi?
Mutta  jälkeen sen  
tunnustan kaipuuni - sinuun.

Ja ehkä juuri siksi  
hän lentelee huoneessani 
selkään asti ulottuvat hiukset hulmuten
vapaana - yössä.


Kalliolla


Kuva: Tibu Borgstén


Istun vierelläsi
ja pysähdyn hetkeen.
Kuin kallioilla olemme
jonka suonet tunnen sormenpäissäni
sykkivät ja puhaltavat hiekkaa
kohti niin aukinaista merta
ja hymyilevää valoa.

On sanomattakin selvää
että tämä kaikki
on totta - minulle.
Mutta en voi tietää 
mitä se on sinulle.

Kalalokit lentelevät yllämme
ja kun tulilyhdyt nousevat ilmaan
katson sinua siinä - sanatta.

Ehkä istumme loppuun asti
erillämme - tarinassa
joka on kiveen kirjoitettu,
mutta jota ei koskaan lueta 
ääneen. 

Kuu ja puu


Mikä onkaan tuo puu ?
Kuin kuu
loistaa pimeässä - hohtaa
kuten minä - yksin yössä. 

Yhtä ja samaa 
äärettömyyttä - tämä kaikki
ääretöntä tarinaa 
kulkevaa.

Montako riviä 
sanaa - merkityksellistä
aikaan saan.
Saanko yhtä ainuttakaan?

Edes kaunista 
jotta pysähtyisit - poimisit - veisit 
ja painaisit lähellesi - kiinni
sydämeen.

Kertokaapa tähdet tuikkivat
 montako jäljellä vielä
kiertoa - kylmää ja pimeää
edessä - tuolla?

Kertokaa - löydänkö perille?
Vai olenko vain 
kaunis - kuten tuo tumma puu
yössä?

Puu, jota kuukin koskettelee
yö toisensa jälkeen 
hellästi - mutta niin kovin,
kovin kaukaa. 

Hetkellä - kun osuvat maahan


Kuva: Google kuvahaku


Joka ikkunasta 
satelee rakkautta
rakkautta ja rakkautta,
kuin kirsikankukan terälehtiä
leijaillen - tietäen
miten kaipuumme laskeutuu
 ja miten aidosti pyrimme rauhaan
itsemme,
ja elämän tanssin kanssa.

Mutta mitä onkaan tuo
ihmisen tietäminen ja tunteminen
tällä matkallamme?
Kodissa voi asua iloa,
lepoa ja rauhaa..
Mutta asuuko meissä myös
Totuus ja Hyvyys?

Sitä minä pohdin
hetkenä,
jolloin kirsikankukan terälehdet
osuvat maahan.
Muistuttaen -
miten jokainen hetki
on kuin pieni, ainutlaatuinen lahja
 jaettavaksi.



Tänään toteutin henkilön TS sanoista runon. Sanat jotka minulle oli lähetetty olivat; Rakkaus, rakkaus, rakkaus, aito, koti, ilo, lepo, tunteminen, tietäminen, totuus ja rauha.

Runoterveisin: Tibu Borgstén

sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Toiveita?


Kuva: Kai Rintamäki

Hei blogini lukija. Tänä Jouluna on blogini suosio lyönyt kaikki ennätykset, koska lukijoiden määrä välillä 23-27.12 on ylittänyt 300:n lukukerran. Vilpitön kiitokseni siitä, sekä sähköpostiini tulleista viesteistä. Yksi toivoikin runoa aiheesta, jota lupaan työstää. Mutta teillä muillakin on mahdollisuus toivoa. 

tiina.borgsten@hotmail.fi

Justiina

Parikymmentä vuotta sitten
keskellä lumisen metsän 
juoksi hiki puroina 
pitkin selkääni - siitä kehoni nautti,
onnellisesti miesten keskellä.
Kunnes yksi heistä totesi;
Olet tehnyt oikein miehen urakan
Justiina!

Kuuman kesän keskellä
bikiineissä ja patikkakengissä
latasin 100:n litran multasäkkejä
ja kiersin 20:n km metsälenkin yksinäni
viisi tiileskiveä rinkassani.
Tuo näky hämmensi Jari isäntää;
"Olet sä kyllä aikamoinen pakkaus
Justiina"!

Ainut poikani totesi jo pienenä;
Ei Meidän Äiti tartte Miestä !
Se kaataa itte puut, sahaa, maalaa ja rakentaa.
Justiinsa..ajattelin ääneti (!)

Tyttäreni puolestaan pulautti;
Muiden äidit ajattelee mitä ne sanovat,
mutta Meidän Äiti sanoo 
Mitä se ajattelee..

Miehet työssäni kiittelevät;
Häneen voi aina luottaa.
Tulee kun pitää -
ja pitää mitä on luvannut.
On sellainen - jonkin sortin
Justiina.

Niin, enpä tiedä 
onko tuosta ollut itselleni hyötyä
vaiko haittaa ?
Yksinäisen naisen
kun on vain pärjättävä!

Mutta sen tiedän
ettei ole minua Justiinaksi ristitty
pilkattavaksi - vaan arvonimeksi
on tuo nimi minuun liitetty.
Ja nimenomaan miehiltä
se kiitos on seissyt.


Ennen sateen tuloa


Aivan hänen edessään seison
värähdellen - kuin lehti
kesäyön tuulettomassa metsässä.

Ja vastapäätäni 
Hän 
istuu tutusti - omalla sammalmaallaan
ja tarkastelee jokaista henkäisyäni.

Tässä seison 
kuin keiju - vailla turvaa
mutta vilpittömin aikein.

Ja Hän kuulustelee, ja
mittailee menneiden keijujen kera
pieniä varpaitani - ja suuria sanojani.
Vaan miksi?

Tässä minä olen -
kun en muutakaan voi.
Oikaisen väärinkäsityksiä
joita viskoo päälleni,
ja kuin mahla - valun
hetkittäin surkeuksiin.

Mutta - minä yritän.
Yritän tehdä mahdottomasta
mahdollista. 
Sillä samaan puroon 
kurkistin - minäkin
ja totuuden sen pohjalla näin.

Vaan niin jykevästi jatkaa Hän
tekojaan - joilla pitää minua pilkkanaan.
Sade tulee - jos on tullakseen sanoo
vaikka haistaa jo sateen
ja halajaa vettä metsäänsä.

Niin - katsotaan, vastaan..
ja pohdin mahtaako sade pestä Hänet
menneistä, 
jotta Hänkin voisi kohdata pelkonsa
 ja voittaa ne?
Sekä päästää minut 
tästä - piinasta.


Pikku likka minussa


Kyllä se vaan on niin, että 
pikku likka minussa
on vahvatahtoisempi
kuin aikuinen.

Joka aamu 
kun jaloilleen pääsee
kyselee, tuumailee ja
ottaa elämästä mittanauhan kera
mittaa.

Joka päivä
mittelöi, haastaa ja temmeltää
päin arjen tuulia ja myrskyjä.

Niin ja
pikku likka minussa
saa muut usein nauramaan,
ja ihailemaan rohkeuttani.

Joka ilta
puhelee koiralle ja enkeleille
jotka kulkevat mukanani,
kuin sadussa tässä.

Ja yöllä
seikkailee ihan piruuttaan
salatuilla mailla..
jotta en ikinä (!) kasvaisi
Aikuiseksi.




lauantai 26. joulukuuta 2015

Minäpä kerron sinulle


Minäpä kerron sinulle
mitä sinussa näen..
Näen sanasi takana olevat 
vuosirenkaat
intohimosi
kipupisteesi 
herkkyytesi
leikkimielisyytesi sekä
henkisyytesi.

Näen syvät silmäsi,
pehmeät huulesi
kämmenesi ääriviivat
ja niskasi jota silittää. 
Näen ja tunnen hyvän oloa
hiljaisuudessakin vierelläsi.


Näen kuinka vaivatta olet läsnä
ja miten kohtaat toisen
miten tarkkasilmäisesti tarkkailet elämää
ja miten koruttomasti sanot sanottavasi.

Näen miehen jolla on
pehmeät askeleet jyrkissä mäissä.
Miehen jolla on sana hallussaan.
Miehen joka ei pelkää alastomuuttaan
tai piilota haavoittuvuuttaan.

Näen miehen josta löytyy suoruutta
inhimillisyyttä
sekä rehellisyyttä.
Joka soittaa ja laulaa
ja unelmoi.

Tätä kaikkea sinussa näen
arvostan ja jopa rakastan.

Isälleni



Isä minun - joka olet olemassa.
Isä - joka hoidit ja hoivasit, kunnes
hävisit vuosikymmeniksi.
Isä - joka jätit tyynyni alle nukkuessani
punaisia ja vihreitä tikkareita
ja joka palasit yllättäen
- kuin tyhjästä.

Isä minun - niin rakas - ja läheinen.
 Kärsimyksesi olen ottanut luvattasi
kuin osaksi minua.
Mutta niin olen ottanut myös 
syvän hymysi - osaksi itseäni. 
Se on aurinkoni - joka välillä
paistaa kasvoillani.

Isä minun - kiitos - että rakastit.
Rakastit niin suuresti - pientä tyttöä minussa.
Kerroit ja näytit kaikki tuntemasi perhoset 
ja jaoit niitten salaisuudet, jotta
minun ei ikinä tarvitsisi tuntea
oloani yksinäiseksi.

Rakas Isä,
vaikka olet mies, saisinko silti pyytää
edes joulukorttia jouluksi?
Katsos kun vuodet vierivät..
Voisitko tulla edes kerran 
syntymäpäivilleni?

Sinua rakastaen.
Sidettämme kunnioittaen,
viisikymmentä vuotta täyttävä esikoisesi.

Namaste

Anteeksi annettuna


Kuva: Tibu Borgstén / Espoon vanhan kirkon
kirkkomaalaus.

Siitä on kulunut jo tarpeeksi aikaa
kun ase tappoi 
ja vei sinut pois meiltä.
Kun vuosissa vierimme 
kuin kivet - mutta voimme valita
jäämmekö paikoillemme, vai
nousemmeko ja jatkamme
matkaa.

Siitä on kulunut jo tarpeeksi aikaa
kun poikasi uhkasi tappaa 
myös minut.
Ja lunastimme jatkoaikaa
luopumalla rakkaudestamme.
Siitä maksoin kalliisti.

Mutta elämä kantaa
kantapään kautta.
Onni asuu jokapäiväisessä valossa,
tuulessa joka hellii poskipäitäni.
Ja linnut laulavat 
jotta muistaisin elää,
enkä kuolla pystyyn.

Kaikki tuo on takanani.
Anteeksi annettuna.

Yhtä - olemme kaikki


Kuva: Tibu Borgstén/ Haikon kartanosta teoksen
taiteilijan tietoja ei tiedossani.


Alastomina kuljemme kaikki 
maanpäällä - ruumiisiimme pukeutuneina.
Yhtä kaikki - yhtä suurta
tarinaa Rakkaudesta.

Vaan niin pukeudumme
valintoihin halpoihin - helppoihin,
vailla suuntaa - kivijalkaa,
jolle rakentaa Rakkautta elävää
itselle ja toisille vilpittömästi jaettavaksi.

Toki puhumme rakkaudesta
tahoillamme - tai kuten totesit;
Et ole puuttuva palanen - mihinkään elämään.
Miten voisitkaan olla?
Tie rakkauteen ei ole haasteeton
se on helpompi kiertää.

Miten suurta kunnioitusta 
tunnenkaan sydämessäni - vuosi vuodelta
kun kaksi harmaapäätä nojaa toisiinsa sanatta
kyseenalaistamattaan rakkauttaan,
vaan oivaltaen, että se on
suurinta - maailman huolista huolimatta. 

Minä nukuin




Minä nukuin 
vuorokausien yli - jolloin kuu 
varjeli ajatuksiani ja tuskaani
joka kiristi kaulallani kuin
lasihelmistä tehty rukousnauha.

Minä nukuin
koska tiesin etten muutakaan voinut
kuin otan vastaan tapahtumat
- joita elämäksi kutsutaan -
vaikka ne saivatkin minut henkisesti verille.

Muut riidelkööt!
Muut juokoot ja
rällästelköön!
Muut lyököön takaisin!
Minä nukutan itseni yöhön
jossa kuun valo valaisee - pahaa oloani.

Minä nukuin, koira vierelläni.
Se kuunnteli ja kuuli huokailuni.  
Näki varjoina huoleni - nousevan seinilleni
ja nousevan kohti taivasta - jonne ne lähetin.

Minä nukuin.
Mutta nyt olen herännyt ja
lasiset helminauhat loistavat väreissä
ja saavat minut ponnistelemaan
kohti aurinkoa - joka paistaa ulkona.

torstai 24. joulukuuta 2015

Minä lentelin




Hän asui huoneistossa, jonka ovessa ei ollut hänen 
  nimeään - mutta jonka seinillä
rappeutunut maalinpinta kuvaili
hänen sielunmaisemaansa tarkasti.
Hän oli halvan julma mies
ehkä liian syvän sydämen kera
tietäen sen itse - tasan tarkkaan.

Ja minä lentelin hänen huoneistossaan
kuin yöperhonen.
Katselin häntä - ja rakastuin.

Ja kun talvi pysähtyi
laski hän jykevillä reisillään päiviä kesään.
Kuin poikanen odotti jotakin suurta -
tapahtuvaksi, sillä ulkona humisi ja
soitto soi -  ja juuri se
veti niin häntä puoleensa.


Ja minä lentelin hänen makuuhuoneessaan
piirtelin tunteitani hänen selkäänsä -
kun hän janosi mettäni,
ja humaltuneena siitä
kohtasi pelkonsa. 


Muutama päivä siitä -
kuten tuulet jo minulle edellä kertoivat
nousi hän - ja sanoi;
Juuri siksi koska sinä et ymmärrä - on se syy.
Ja se riitti hänelle syyksi.

Ja niin minä katosin,
kuin nappia painamalla
usko - toivo ja rakkaus käsilaukussani
sirpaleet sielussani ja
ja siivet takkini alla
korkokengillä kopistellen kaduille.

Vain hyvästi rakas
jäi sanomatta, 
koska sitä hän ei halunnut 
seinilleen.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Katselen sinua kuin sipulia

Kuva: Tibu Borgstén


Luvatta katselen sinua
kuin sipulia.
Luvatta pohdin 
oletko syötävä vaiko 
kukkaan kanssani puhkeava?
Vaiko - pois heitettäväksi!

Aika näyttää - sanot
tietämättäsi mitä ajattelen
tai mitä sanoistasi punon
itselleni.

Vierelläsi pysähdyn
vaikka näet edessäsi häkkyrän
vailla suuntaa.
Vierelläsi pysähdyn - hetkiksi
 jotka piirtävät minussa syvää viivaa.

Kukin meistä oivaltaa
tai on oivaltamatta,
kuinka tärkeää on kuoria 
tehdä tietoinen valinta
kohti uutta.

Kukin meistä oivaltaa
tai on oivaltamatta,
kuinka kipupisteemme pistää
ja määrittelee sanojamme toisillemme
vetäen meitä toisitaan
poispäin menneeseen.

Haluaisin astua kanssasi
aamuun -
ja työntää pääni iltaisin
sinuun - kuin
sipuliin, jota voin katsella,
kastella, kuoria, syödä
ja rakastaa syvästi.


Nainen minussa


Kuva: Tibu Borgstén


Aamuisin ja iltaisin
nainen minussa - on kauneimmillaan.

Tuolloin on sydämeni kaarella
suu hiljaisena
sydän täyttyneenä
mieli puhtaana
ja kehoni tanssii 
kiitollisuuttaan elämälle.

Aamuisin ja iltaisin
nainen minussa - on rehellisimmillään.

Tuolloin kuuntelen elämää
katselen tätä kaikkea - kauneutta
piirtelen elämänkartalle haaveitani
kirjoitan itselleni
sekä kaipailen sinua
vierelleni - väkevästi.

Aamuisin ja iltaisin
nainen minussa - on haavoittuvaisin.

Tuolloin kuljen paljain jaloin
paljain sieluin
silkkiin verhoutuneena
puhtain mielin
luottaen huomiseen. 

Aamuisin ja iltaisin
olen kotona - omassa itsessäni.

tiistai 22. joulukuuta 2015

Aika näyttää


Tämänkö yön takaa nousee päivä,
jolloin puhallat minuun - 
kuin Voikukkaseen,
 ja saat minut katoamaan?

Puhumattomuudellako
pyrit pelastamaan
kaiken koskettavan, särkyvän ja kipeän
maailmasta ja väliltämme?

Seison tässä hiljaisuudessa
itsekseni - katsellen sinua sanoitta.
Mutta kuin pieni tyttö 
seison suolaisissa puroissa
ja suren itsekseni, 
vailla syytä
annatko kaiken hyvän
minusta valua -
kuin sokeri lattialle?

Niin, eihän tämä mitään -
uutta ole.
Rakkaudessa olemme tahoillamme
uineet, kastuneet ja hukkuneetkin.
Tätäkö siis on elämä?
Että kastuneina - emme enään uskalla
kuin rakastaa puoliksi 
emmekä kokonaan?

Aika näyttää, sanot
ja rikot hiljaisuuden.


Olen päättänyt


Näin kun aamu on kauneimmillaan
kysyn taivaalta,
tarvitseeko ihminen luvan rakastaa
jotakuta toista ihmistä?
Eihän rakkauteni Jumalaankaan
vaatinut lupaa tai lunastusta.

Eikö juuri hyvä meissä jokaisessa
kulje sydämen kautta - teoiksi
ja sanoiksi?
Mitä jos valitsenkin rakkauden
sen sijaan - 
että minuakin voisi edes murun verran
uskaltaa rakastaa?

Niin olemme - ihmiset kadoksissa
uskosta - toivosta ja rakkaudesta,
että valitsemme pelon
kun nuo kolme humisevat ja puhaltavat yhdessä
koskettaakseen arkeamme ja oksia sisimmässämme.
Tehdäkseen tekoja juuristossamme
jalkojemme alle.

Olen päättänyt - antaa.
Olen päättänyt - luottaa.
Olen päättänyt - olla kiitollinen,
ja olen päättänyt - rakastaa 
tästä aamusta alkaen Sinua
luvattakin.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Tuulikellot


Astut pimeän aikaan
samalle polulle,
jossa jäätyneet tuulikellot soivat
tuulessa jossa luistelen
pitkin liukuvin vedoin ja henkäyksin
ja huomaan hengittäväni sinua
itseeni kuin kompuroiva lapsi.

Pysähdyn hetkeksi
kun kysyt lupaa - ja saat luvan.
Kurkoittaudut ilman yli 
otat käteni - omaasi
ja tunnemme jotakin haurasta.
Mutta sen lämpö kulkee lävitseni
kuin hävittäen menneet.

On kuin olisin keväässä
keskellä talvea, jossa tuulikellot soivat.
Soivatko ne varoittaakseen
vaiko rohkaistaakseen?
En löydä päällepantavaa, sanoja
enkä polkua sinuun..
Vaikka olet ihan siinä.

Tämä kaikki vie minut
kuin uniin - joissa olen 
kuin lapsuuden lupiinimeressä
johon tahtoisin niin piiloutua,
rakentaa pesäni ja jäädä.
Mutta kuulen nuo tuulikellot
jotka soivat tuulessa - niin jäätyneinä.

6000 lukukertaa rikki, kiitos

Blogini tilastot kertovat, että 6000 lukukertaa on mennyt rikki. Sydämellinen kiitos.

Aamu kutsuu



Kuva: Tibu Borgstén


Aamu kutsuu nimeäni.
Koira koskettelee raajojani kosteasti.
Äänesi ilmestyy kuin tyhjästä -
hiljaisiin huoneisiini.

Puen ylleni reippaan tytön vaatteet.
Astun päättävin askelin ulos talostani.
Toivotan hyvää huomenta 
puille, linnuille sekä taivaan hattaroille
jotka kulkevat - kuten minä
maailmankaikkeudessa.

Hengitän hiuksiini ja sisuksiini
tätä ilmaa ja elämää niin ihanaa.
Enkä väistele enkeleitä -
jotka ovat ilmestyneet ovelleni.
Vaikka tunnen niiden vievän minua
ensi kertaa - mertten päälle.

Istun ja venytän tätä aamua
 pitkään itsekseni.
Olen turvassa - 
joten pidän kädessäni kuppia,
josta eilen joit.

Aamu kutsuu vielä kerran nimeäni
kun maistelen huulillani nimeäsi.
Sitten se kääntää kasvonsa - kohti päivää  
jättäen taas minut oman onneni
oksalle. 




lauantai 5. joulukuuta 2015

Olen tehnyt matkaa kanssasi..

Olen tehnyt matkaa tuntemattomaan
kanssasi,
kompuroiden joka kohdassa
oivaltaen
miten vähän elämä on minuakin opettanut.

Kaunis on ajatus, että voisi 
toisen saattaa toisellepuolelle..
Mutta jokainen kulkee kohtaloaan kohti
jossa toisen kortit eivät näytä
avaavan ovia tai solmuja.

Sinä haluat jo pois.
Minä toivoisin että jäisit.
Kummatkaan meistä ei ymmärrä
miksi?

Olen tehnyt matkaa tuntemattomaan
kanssasi.
Tietäen että kohta tunnen sinut vain tuulena
joka hellii hiuksiani ja saa poskeni punaiseksi,
aivan kuten kauan - kauan sitten.



torstai 3. joulukuuta 2015

Kuolevan miehen uni

Kattilallinen kuumaa mustikkakeittoa kaatui
Ja juoksi puroissa lattialla,
Enkä saanut ilmaa - vaikka hengitin
Kuten ennen.

Mutta nyt ei ollut - kuten ennen,
Vaan viereisessä huoneessa makasit
Kuolevaisena miehenä kuin koppakuoriainen.
Kovin olit kovettunut matkallasi
Josta palasit suoraan sänkyysi.

Vaan aamut ne nousivat yhä
Ja illat laskivat varjonsa
Kuin haaskalinnut siipensä yllemme.
Ja vasta kun nukahdit
Laskeutui huojuviin huoneisiimme
Huokailut jotka hyväilivät meitä
Niin väsyneitä.

Väsyneenä istuin vierelläsi
Puutuoliini liimautuneena, kuin ihmettä odottaen.
Siinä vierelläni - vielä sinä
Laskeuduit ja nousit pehmeästi, kuin maa
Jota rakastin ja josta halusin vielä juoda.

Vaan mistä unelmoi tuo edessäni oleva
Kuolevainen mies?
Muisteli edessään riisuuntunutta naista
Jonka nimeä ei erään muistanut, mutta jonka
hiuksien ja ihon tuoksu huumasi hänet
Yö toisensa jälkeen - ja jota hän kaipasi vierelleen
koko jäljellä olevalla hengellään.


tiistai 1. joulukuuta 2015

Tuulet toivat uutisia

Tuulet toivat uutisia
Jotka saivat minut roikkumaan
Ja ruikuttamaan arjessa, kuin läpimäräksi
Kasteltu ja paleleva kuori
Jostakin .....

Kauniit olivat sanasi
Vaan niin täynnä odottamatonta
Surua joka asettui huoneeseeni
Kuin varjo joka ylsi kaikkialle.
Varjo jolla oli sinun nimesi
Sinun silmäsi ja hellät kätesi.

Tuuditin itseni uniin
Joissa olimme vielä nuoria
Olimme vahvoja ja olimme rakastuneita.
Freesioiden tuoksua oli kaikkialla
Kunnes heräsin ja aika kääntyi
Ja olin täällä ja sinä siellä.
Eikä meillä ollut enää toisiamme
Vaikka sama tuuli kiersi
Ja sama valo valaisi.