perjantai 28. marraskuuta 2014

tiistai 25. marraskuuta 2014

Lupiini meri


Kuva: Google


Pakkasyönkin jälkeen
avaa aamu aina kasvonsa
kohti jotakin - pilkahtavaa.
Aina se löytää toivonsa
ja onnensa uudestaan.

Näin minäkin aamulla näyn.
Valkoisuuttaan hohtaville hangille
ilmestyi kangastus - 
jossa lapsuuteni meri lepäsi.

Siinä niin sinisenä -
violettiin, valkoiseen ja vaalean punahkoon
hetkittäin sävähdellen.
Näin jälleen kerran - sen kaiken keskellä 
myös sinut.

Kesämekoissamme keräsimme
lupiini merestä kätösillämme kauneutta,
toisille kotiin vietäväksi.
Perhoset ja keijutkin kulkivat vierellämme -
ja kuiskaillen tuuli kiharsi hiuksiamme.

Isolta, niin valtavan isolta tuntui maailma -
kohottaessamme katseemme ylöspäin -
aina taivaalle asti, 
iltaisin maailmanpyörää ihaillessamme.

Syvälle uniimme ja sydämeemme
kaivertuivat tuo kaikki - väriloiste.

Aaltojen lailla ne saapuvat - 
huuhtoutuvat ajassa,
jättäen jälkeensä tuoksunsa ja aarteet
aina uudelleen löydettäväksi-
jaettavaksi sekä nautittavaksi.


maanantai 24. marraskuuta 2014

Kortilla

Älähän nyt ahdistu
kuin lapsi vallan
ei siihen montaa tarvita -
sanaa, 
eikä liioin suoria viivoja
vaan omia venkuroitasi
oman näköistäsi -
käsialaa.

Katsos 
miten hienoa -  
Iloa ja lämpöä saitkaan aikaan
pitkästi hänelle.
Ajatuksia jotka punoo sisintää
yhteen.

Vaikka kaikki muu -
olisi kortilla, ethän 
säästele sanoistasi, 
vaan lähetät ne hänelle
mailman ääristäkin asti -
lentoon?

lauantai 22. marraskuuta 2014

Stella Parlanderin kirjoituskurssilla

Kuva: Nylands Litteraturförening

 Kuva terveiseni Stella Parlanderin kirjoituskurssilla, jossa on ollut varsin lennokasta.

torstai 20. marraskuuta 2014

Reikäleipä


Kuva: Google

Tulossa runo "Reikäleipä" joka perustuu tosi elämään..

Pimeässä harmaassa talossani


Kuva: Google


Pienestä pitäen olen tuntenut itseni
perhoseksi.
Olen paennut ikäviä ääniä,
ja jäänyt jähmettyneenä ihastelemaan kaikenlaista pientä,
joka muille on ollut näkymättömissä tai täysin turhaa.
Kaikki tuo on täyttänyt elämäni ystävän lailla,
pitäen minut jo pitkään kiinni elämänilossa sekä elämässä.

Perhosen lailla elän kuin
metamorfosiin kiinni virkattujen vuodenaikojen läpi
jäästä aina auringon lämpöön asti.
Rakastaen eniten aikaa kaiken välimaastossa.
Hyvän odottaminen on parasta mitä elämä kattaa.

Viihdyn varjojeni kanssa pimeyden pesässä,
joka on aina tuntunut pehmeältä sekä hyväilevältä.
On ollut paikka johon piiloutua,
silloin kun tunteeni liekit roihuavat
polttaakseen sisältäni asioita ja tapahtumia 
aina tuhkaksi asti.

Asun pimeässä talossa, johon muut haluaisivat kirkasta valoa.
Mutta haluan kaiken olevan näin
yksinkertaista.
Harmaa on aina ollut lempivärini,
siitä voin kuvitella itseni niihin väreihin
joihin tai joita halajan.
Kait on minulla oikeus olla tällainen ja elää
kuten itse haluan?

Valoa talooni tuo taide.
Musiikki luo kesän ja kaikki tuoksut.
Kuvat rakkaudesta tuovat rakkauden
joka ei puukota sydäntäni.
Ja onhan minulla koira,
joka osaa rakastaa vain ehdoitta.

Hyvä minun on olla,
kuin perhosella.
Kunhan ette saavu luokseni
liian suurin tuntein, äänin tai mielipitein
siitä miten minun tulisi olla.. 

Kuinka voit?


Kuva: Tibu Borgstén




Kuuntelen ääntäsi -
joka värähtelee voimattomana vailla värejä.
Kohdistamattasi katsettasi -
tässä ja nyt kaikkeen olevaan
harhailee se epämääräisesti kuin
poispäin haluava.
Huomaamattasi virität tilaan täyden hiljaisuuden,
jota alleviivaat  - eripituisilla ja syvillä huokailuilla.
Kuinka voit kysyn?

Väsymys näkyy painona -
kasvoillasi ja olemuksessasi,
vaikka pyrit viimeiseen asti kiertämään
sen sanoissasi.
Ihan hyvin, vastaat.

Nouset, menet ikkunan luo.
Katsot ulos - kattoja, kattoja -
mustia, ruskeita ja muutama punertava.
Metsästelen alkusanoja lauseille,
jotka helpottaisivat..
Tunnut tuntevan - että kaikki elämässä on
turhaa.

Mielesi maisemat ovat kuin autiomaata,
vailla puroja, vettä ja virkistymistä.

Porisen hetken itsekseni, niitä näitä -
hakuammuntana.
Kunnes käännyt ja sanot:
Muistatkos silloin kerran..?
Muistan sanon.

Muistot nostavat kasvoillesi aidon hymyn,
ja katseesi kirkastuu.
Tunnen kanssasi, kuinka sydämessäsi riemuitset
ja voimistut minuutti minuutilta.

Avaat ikkunan, ja annat raikkauden puhaltaa -
astua pysähtyneeseen huoneeseesi.
Astut kuin takaisin kauniiseen itseesi.
Sitten kysyt minulta kuinka voin?
Paremmin vastaan ja hymyilen 
silmiisi suoraan katsoen.

Kiitos - että olet olemassa sanot,
halaat tunteella sanatta,
kunnes ovi taas sulkeutuu 
välillämme.

    

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Kuhisevat kaislat


Kuva: Tibu Borgstén

Karheuttaan kuhisevat kaislat
kuin urokset, jotka
toivonsa ovat menettäneet
ja unelmansa sivuun jo heittäneet.

Hitaasti tuuli taivuttelee hämärässä

miestä, joka enään vain hetkessä tässä
rohkenee molemmin rantein toista pitämään
tiukasti, niin lähellä
ja niin itsessään kii.

Ei selkä katkenneena, 

vaan muutoin elämänpolullansa kuin eksyneenä
utelee hän tietä uuteen kevääseen.
Vaan jääkin sitten paikoillensa pohtimaan: 
Mahtaakohan enään näin pitkään kestäneen
talven jälkeen, kevät kohdalle sattua?
Ja niin kuhisevat kaislat karheuttaan, 
taukoamatta taas urosten lailla.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Uusia runoja tulossa..


Kuva: Tibu Borgstén


Uusia runoja tulossa, sillä ensi viikonloppuna olen Stella Parlandin vetämällä kirjoituskurssilla.
Kahvitupa Laurentius vahvisti puolestaan jo tammikuulle runotilaisuuden:
11.1.2015 klo: 15-16.00/ T e r v e t u l o a

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Mietteitäni ajomatkalla


Kuva: Google


Ajomatkan aikana avautuu koko
tarina,
harmaus kaikkineen sävyineen.
Vain pihlajanamarjatertut
ilahduttavat hetkittäin
ohitse vilahtelevina punahkoina.

Suustasi kuin ampuen ilmaan
ilmestyvät painavat sanat,
jotka asettuvat raskaina rintaani.
Onneksi ei ole kyse meistä
mutta siltikin,
niin onnetonta.
Taas kaksi aikuista, kuin
lasta hiekkalaatikolla.

Supikoiran raadot teiden varrella
saavat minut herkistymään, ja
haaveilemaan pois täältä,
isoäidin appelsiinikakun tuoksun luo.
Katsot minua ja kysyt;
miten luulet asian päättyvän?

Otat jo palelevasta kädestäni kiinni,
ja näen lintujen varjojen lentävän ylitsemme.
Hetkellinen tyhjyys puhaltaa välillämme
ja täyttää minut.
Miksi kaiken kauniin
pitää olla niin hetkellistä?

Koska olemme päämäärässämme
vai saavummeko sinne asti
oikeastaan koskaan?    

Runo/ Lapsille

Kuva: Tibu Borgstén


Kirppu kiipesi
Kertun kainaloon.
Komisteli,
kolautteli komeana kuortaan.
Urhosteli urheana.

Kerttu katseli Kirppua.
Sydän ihan sykkyrässä
sykkivi siinä.
Naama mutrullansa
mutrusteli.
Ihan kippuralla välin Kerttu oli,
ja kipristeli itseään
joka suuntaan
Kirpun konsteille.

Siitä se pilkulleen alkoi.
Pienesti..
Ai, että mikäkö?
No..
se SUURI 
Kirpun ja Kertun
r a k k a u s t a r i n a!

                                                                       (huokaus)                                                                                     

Saunavihta

Katselen sinun.
Väkevät pakarasi kiusoittelevat kanssani
kuin salaa,
pestessäsi kiertävin rantein ja olkapäin
pehmeästi notkistuvaa
alaselkääsi.

Vaahtoava saippua
virittelee hyväilevän tuoksun
löylystä punastuneelle kehollesi.
Nostat kasvosi uljaasti veden alle
ja asetut kuin antautumaan tälle 
kokonaan itsesi.

Mikä näky.
Valkoisena ja kermaisen samettisena
käy virtaa kehosi puroissa,
joissa olen uinut.
Vain katseen päässä
on tuo maa,
jota mieheksi kutsutaan.

Päästän vapaaksi huokauksen
jota et kuule.
Kuumuus, kosteus ja ääriviivasi
saavat aikaan ajattomia taikoja.


Suljet hanan, ja käännyt puoleeni.
Olen kuin saunavihdalla lyöty;
Miten voikaan mies pehmetessään
vain parantua?

perjantai 14. marraskuuta 2014

Toisella kotimaisella kielellä

Toisella kotimaisella kielellä kirjoittamiani runoja löydät täältä yli sataviisikymmentä kappaletta.

http://borgstensdikter.blogspot.fi/2014_11_01_archive.html

Niin paljon


Kuva: Tibu Borgstén

Kaikkialla äärettömästi
ja niin hiljaa paikoillansa
jokaista ääriviivaa myöten
ilmenee hyvyys elämän.

Niin paljon jokaiselle
annettavaksi, otettavaksi
ja käärittäväksi.
Kauneutta menneisyyden,
tulevaisuuden ja tämän hetken.

Niin paljon joka henkäisyllä
kiitollisuutta, taitoa ja viisautta
saatavillamme.
Vaan itse kukin valinnoillaan
askeleensa, katseensa ja suuntansa
tästä elämästä maanpäällä 
elämänkertansa luo.

Niin paljon turhaa.
Turhaa tuskaa keräilemme
matkalaukkuihimme, käpertyen
niin pieniin ajatuksiimme.
Vaikka suuresti tulisi uskoa.
Suuresti tulisi myös toivoa.

Kipuineenkin aistit avoimina
tulisi päiviin ja öihin astua, 
suorastaan sukeltaa
niitä yksinkertaisesti rakastaen.
Sillä mitä sydämemme kautta 
näemme ja tunnemme, 
puhkeaa aina myöhemmin
kukkaan.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Muistot rakkauden


Kuva: Tibu Borgstén

Vien tämän kauas.
Kannan ja kuljetan
sydämessäni,
kuin salaista aarretta
ikään.

Vien sinne,
jossa tuulet puhaltelevat
hellästi aina poskilleni.
Sinne, jossa kuljen 
maan päällä paljain jaloin.

Vien metsän keskelle,
jossa keijut vielä muistavat minut
ja lapsuudestani kätkön -
tuon sammalpesän,  
jonka yläpuolella vieläkin
käki kukkuu kesäisin.

Sinne vien tämän aarteeni.
Muistoni Sinusta.
Kaikki käsiini jäljelle jääneet hippuset,
joita rakkaudeksi kutsutaan.
Ne eivät haurastu aikanaan
vaan kullaksi muuttuu..

Sinne vien Sinut muistoineen,
kipuineen.
Hautaan maahan 
kimaltevineen kyynelhelminauhoineen.
Siellä olet ikuisesti omani,
eikä kukaan sinua minulta vie,
käen kukkuessa kesäöisin.

Mr. Batman yössä


Kuva: Tibu Borgstén

En ole etsimäsi
Kissanainen,
säihkysäärineen
kalliineen koruineen
korkokengissä..

En nainen pitkineen
tuoksuvineen ja
hulmuavineen hiuksineen.
En punalakkaisineen 
kiilto irtokynsineen.

En ole etsimäsi
deittiseura
hellyyslelu 
leikkikaveri tai
yösi pelastusrengas, Mr.
Batman.

Olen niin paljon muuta.
Enemmän,
kuin mitä osaatkaan kuvitella,
unelmoida tai
minusta edes hakea.

Mr. Batman
etsit yössä sydäntä,
etkä löydä edes kättäni
kun pelkäät yössä yksinäisyyttäsi
ja varjoja,
niin kadoksissa olevana miehenä
yössä. 

Runo/ Hautajaiset


Kuva: Tibu Borgstén

Täällä maan päällä:
aamu
auringonnousu
aamukaste.

Kevät,
sini ja valkovuokkomeret
lintujen laulu.

Kesä,
järvet
lumpeet ja sudenkorentojen tanssi
päivä
ja poutapilvien ajaton virta ylitsemme.

Syksy,
vaahteranlehdet maassa
sateen kosteus poskilla
ilta
hiipivä hämäryys.

Talvi,
unet ensilumesta
lasten äänet pulkkamäessä
hetket kynttilöiden
ja lumienkelin tervehdys maassa.

Entä siellä Taivahissa?
pilvenhattaroita
enkelsiipien suhinaa
hiljaisuutta
puhtautta ja
anteeksiantoa.
Ikuinen lepo ja rauha
ja  r a k k a u s.

Hyväpä siellä,
sinua äärettömästi kaivaten
täällä maan päällä.

Runo/ Viisikymppiselle


Kuva: Tibu Borgstén

Viimeistään viiskymppisenä
sitä viimein ja toivottavasti
kasvaa omaan keskustaansa.
Sieltä voi kukin sitten todeta,
että onko elämä kantanut hyvää
vaiko hapanta hedelmää 
nieltäväksi koko loppuiäksi
asti?

Vielä ehtisi sitä itseään hoitaa 
ja kukin hyviä valintoja viisaasti
ja kaukokatseella tehdä.
Tahtoa vaan pitänee tarpeeksi olla.
Kyllä rohkeus tulee siinä rinnan,
kun kaupan päälle..

Jos on syviäkin sydänvaivoja
ja kylmiä vuosia jo montakin,
on siinä vaarana, että 
sitä kuolee kuin pystyyn.
Ihmisen sydän ja juuret
kun eivät ole luotu hallaa
pitkään kestämään.

Joten älä jää viisikymppisen kynnyksellä
jäähtymään tai jäätymään,
vaan uskalla kääntää katseesi
ja askeleesi
kohti aurinkoa!

   

tiistai 11. marraskuuta 2014

Runo Zentiinalle

SILMUKKA TOISEN JÄLKEEN
Nousi aamu linnunlaulujen
hieman harmaana, varovaisena.
Astelin ylös kovia portaita
ja kuulin tusinan verran
naisenergiaa.

Astuin villasukillani huoneeseen.
Asetuin pitkän pöydän ääreen.
Oli aika hiljentyä, sulkea silmät.
Kuunnella, kutsua omaa sydäntään
laajentumaan - lämmittämään sisintä -
ja koko huonetta.

Pöydällä kauniit, hienot langat virtasivat
eri väreissä; vihreää, turkoosia, ruskeaa, oranssia ja lilaa.
Pehmeyttä koko pöydällinen.
Miten ne hoitivatkaan meitä...
Sanatta, luvatta kuin salainen ystävä.

Silmu silmulta.
Hetki hetkeltä.
Sormisilmukoiden kautta hiljentyi koko pöytä.
Henkäisy toisensa jälkeen, hyvää oloa.
Yhdessä oloa ja sydänten voimaa.

Vaan huoneen nurkassa
porisee, kuin vanha kahvinkeitin ikään
nuo kauniit, puusta käsintehdyt vyyhdinpuut.

Näin, vain tässä ja nyt.
Silmukka toisensa jälkeen, aistimme elämää ja itseämme, sydäntemme ääntä kuunnellen.

- Tibu Borgsten -

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Lohtua haavoille


Kuva: Tibu Borgstén


Kun minuun oikein sattuu,
kuten jokaista joskus,
käperryn kuin paperi.

Silloin hyppään hetkeksi ulos
kaikesta tästä,
ympärillä hyrräävästä
hullunmyllystä.

Otan kaikesta etäisyyttä
ja itselleni aikalisän.
Enkä kuuntele muita 
vaan etsin pelkästään
totuutta asioihin.

Jos on syksy tai talvi
käärin itseni pehmoiseen, 
ja sytytän sydämeni
ja kynttilät taas liekehtimään
pimeässä.
Siinä sitten katselemme
suruani sanatta.

Jos on kevät tai kesä
lähden vaeltamaan metsään
vailla määränpäätä.
Joka askeleella 
annan luonnon hoitaa haavaani.
Aina on se hoitanut,
laskua perään lähettämättä. 

lauantai 8. marraskuuta 2014

Lämmin kiitos yleisölle


Kuva: Tibu Borgstén

L Ä M M I N   K I I T O S   Y L E I S Ö L L E

jotka olitte paikalla kuulemassa runojani suomeksi ja ruotsiksi
Myyrmäen kirjastossa 6.11.2014 klo: 14.40 - 15.30.


http://www.hs.fi/ihmiset/a1415166090687

Pieni mies

Aamun avautuessa
sumuisena ja kosteana
kirpeän yön jälkeen,
viimeinenkin omena tipahti -
maahan puusta.

Vesipisarat kimaltelivat
siellä, täällä - ja kilahtelivat
hiljaisuudessa.
Syysomenien tuoksu
kulki viileydessä, 
kuin ystävä.


Pieni ohikulkija nuuhkaisi,
ja jatkoi painavin askelin 
matkaansa.
Katse alaspäin, surullisena
selkä eteenpäin kumartuneena
reppu vinosti selässään
potki kiviä - kulkiessaan.

Kohti koulua 
oli selvästi matka.
Vaan mistä mieli niin
pienellä miehellä 
syvästi murtuneena
aamunkajossa?  

Surullinen oli näky, jossa
ei toinen ilonnut aamusta,
nähnyt kimaltelevia pisaroita
vaan kantoi mielessään 
painavia, suuriakin murheita?

Miten voisinkaan kertoa,
että vaikka maailmaan
kaikenlaista mahtuu,
on se myös niin tavattoman
kaunis paikka.
Miten opettaisin näkemään
nuo pienet ilon hippuset,
jotka luovat jokaiselle toivoa?

Pieni mies kulki mutkan taakse
ja hävisi reppuineen.
Mutta pysäytti hetkeksi,
samana aamuna -
kuin viimeinenkin omena
tipahti maahan
puusta. 

Kuin rakastunut puu


Kuva: Tibu Borgstén

Kuin rakastunut puu
seison tässä
kesän kynnyksellä.
Varpaat mullassa
ajatukset taivahissa.

Vihdoin raikasta ilmaa
valoa ja linnunlaulua!
Milloin mitäkin
oikein sydämehen!

Auringon lailla
te tuuditatte, liikuttelette
oksiani.
Minua, ajatuksiani ja
kasvuani.

Siitä kiitos teille.
Kuin rakastunut puu
juurrutan juuriini
täällä vietetyn aikani,
ennekuin puhkean
kukkaan.

Kun sydän valvoo


Kuva: Tibu Borgstén

Sydämeni valvoo,
kuin jotakin odottaen.
Odottaako se
sinua?

Huokaillen, 
hengitän syvään pää tyynyllä.
Ikkunasta näen kesäisen taivaan,
joka on kuin lupaus 
jostakin suuresta,
tulevasta?

Yön niin heleä ja lempeä hiljaisuus,
on kuin satumainen varjo,
jonka alla jokainen voi salaa 
unelmoida.

Jos kuitenkin nukahdan,
kadotanko silloin kuvani
sinusta?
Sydän kuiskailee sanoja,
jotka muuttuvat unikseni.

Unissa kuljen kanssasi
kapeaa polkua pitkin
kohti tuoksuvia kukkia,
jotka odottavat meitä saapuvaksi.
Polun päässä näytän sinulle hymyni,
ja lehdistä tekemäni purjeveneen.
Sekä paljaat varpaani.

Siinä sinä katselet minua
sanattomana.
Otat varovasti käteni omaasi,
ja lopultakin uskallat kertoa
mitä sisimmässäsi tunnet.
Ja niin päästät vapaaksi sanat,
jotka kirjautuvat sydämiimme.

Kun sydän valvoo odottaen
ja rakastaen,
on se huokauksia
täynnä.

Merellä

Kaikki kaunis minussa,
huuhtoutuu
aaltojesi alle.
Kuin meri olet sinä
elinvoimaa ja tuulia täynnä.

Hentona kuljen 
aaltojesi kuljettamana,
kohti tuuliesi puhaltamaa
kivikkoista rannikkoa kohti.

Sinne minua pusket
voimakkaasti kohti 
tulevaisuuttasi.
Matkalla kastelet minut läpimäräksi,
ja uikutan kuin pieni rääpäle eksyneenä
meressä.

Jatkat määrätietoisesti matkaasi,
katse kohti rannikkoa,
ja kasvoillasi on mitä levein näkemäni
hymy.
Etkä huomaa pieniä, kiiltäviä kyyneleitä
jotka valuvat poskillani..

Hiljalleen ne valuvat haihtuen mereen.
Ja niin kaikki kaunis minussa,
huuhtoutuu pois.
Olemattomiin, 
meren ja taivaan välissä.
Yön ja päivän vaihtuessa.

Niin me kaksi,
minä ja rakkaani 
kadotimme toisemme
merellä.  

Tuulet

Tuulet puhaltavat
kääntäen hiljaisuuden
ja tuoden sinut minulle.
Lämpimästi käärit minut uneen,
jonka lävitse tuoksut kulkeutuvat.

Tunnen
kuinka salaa piirtelet
hennosti unelmia
reidelleni.
Enkä mahda sille mitään,
että kaikilla kielillä kauniit sanat
lähtevät kuin lentoon.
Yksi toisensa jälkeen.

Olenko astunut uneen,
josta ei ole paluuta?
Tuulet puhaltavat
kääntäen hiljaisuuden
ja jotakin minussa.
Sametin pehmeydessä
vierelläsi
nukahdan 
tähän.

Käänne

Kuva: Tibu Borgstén

Sain sen kuin lahjaksi
jostakin.
Pysähdyksen,
jonka sisällä kieri ääretön hiljaisuus
ja ajattomuus,
joita en omaksi maakseni tunnistanut.

Minua kuljetettiin.
Kuin mustan mullan kautta
kaulasta nostaen.
Mutta sen pitkän matkan jälkeen, 
nousi taivaalle kuitenkin
valoa 
ja tutut laulavat äänet.
Ne toivat lämmön poskilleni
ja eloa 
niin repaleiseen sydämeeni.

Vai oliko se pysähdys, 
lahja jostakin?
Entäpä jos sinä olisit saanut sen
minun sijastani,
ennen kuin tapasimme.
Olisimmeko kuitenkin kadottaneet
toisemme,
kuten nyt 
kadotimme?