Valkoiset ruusut maljakossa
maalailevat mielikuviini eilisen aamun
jossa talvi kääntyi kevääksi.
Kun tuuli puhalteli yli ikkunalaudan
ja lokit kirkuivat jo herättääkseen minut
hetkeen jossa
tunsin alastoman kehosi ja lämpimän
kätesi kevyeenä kädessäni.
Koko huone oli täyttynyt
henkäisyistämme,
joita lakaisukone ulkona
raitiovaunujen äänten kanssa imuroi
kilvan - kuin rakkautta konsanaan..
Vaan ei meillä ollut sanoja
toisillemme - siltoja kylläkin.
Siltoja joita pitkin nousta korkealle
ja häivyttää arki kauas.
Lopuksi ojensit nuo ruusut.
Niitä nyt katselen hiljaa
kiitollisin mielin.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti