Niin lempeä joskus oli
tuo yksinäinen mies,
jonka hymy lämmitti huoneet
ja hillitsi kovat puheet.
Vaan kiltitkö ovatkin kauraa
hämärässä liikkuvien sielujen pellossa,
jossa uhri otetaan takaapäin -
salakavalasti?
Selätti katkeruus
jostain kaukaa kotoisin oleva
miehen - saappaat jalassa.
Riisui hänen vaatteensa
ja puki omat päälle.
Kuin luulosairas kulkee
päivistä toiseen,
kuollutta koiraansa kaivaten -
tuo joskus niin kaunis sydäminen
mies.
Luulosairaana
kun on mahdotonta uskoa
että elämä on kaunista
ja että häntäkin joku voisi aidosti
rakastaa.
Ja niin vain vanhenee
tyhjissä huoneissaan tuo tuttu
jo vanhaksi muuttunut mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti