Kuva: Tibu Borgstén
Puhelin soi.
Vastasin - kuuntelin
ymmärsin - vaikka en ymmärtänytkään
vielä suurta menetystäni.
Tein asioita hassusti
väärinpäin
toistellen - unohdellen
shokkiin kuorrutetuin askelin
taapertelin arjessani.
Katsoin ohimennen - vahingossa
aamulla peiliin - ja pelästyin!
Sielunipeilit olivat kuin räjäytettynä!
Miten selviän tästä surusta
ylitse - elämään.
Kuin unessa kävelin ulkona
haparoiden - maata allani tuntematta.
Lintuaurat kirkuivat minulle taivaalta
muutoin kuljin kuin kuuro
kuulematta nimeäni.
Sitten tuli hetki
jolloin sielusi lämpö ilmestyi
ja tiesin
että olisit yhä elämässäni,
joten en voisi haurastua vielä -
vaan katsoa uuteen horisonttiin
hiljaisuudessa - ja vahvistua
yhä päivä päivältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti