Raskaan viikon päätteeksi
ravistelen itseäni kuin porkkanaa
raastaen siitä raastinraudalla
edes hetkelliseksi iloksi
pienen - ruman runon.
Maanantaina:
Juoksen koko päivän
ja teen parhaani, mutta
en koe riittäväni.
Kohtaan huonoa, rasittavaa käytöstä
jo ensimmäisen työtuntini aikana
ja päivän päättyessä harmaa lista
painaa taskussani.
Tiistaina:
Tukiopetusta tarvitsevista vain puolet paikalla.
Jälki-istuntolaisia huolettavana.
Rakkaassa luokassa - raikasta ilmaa.
Pääsemme yhteisesti kiinni hyvään.
Käytävällä haasteita.
Kopiokone ei toimi.
Tiedottaminen ontuu.
Poikien wc:n ovi on taas lukittu!
Kirosanoja lentelee ylitseni.
Aulan ikkuna on taas töhritty!
Miksi olen jo näin väsynyt?
Keskiviikkona:
Yritän parhaani - en riitä
en saa yksin aikaiseksi toivottua muutosta
jokaisen aikuisen kun tulisi edes soutaa.
Miksi ajattelen asioista niin toisin?
Miksi kolmas aikuinen irtisanoutui
ja moni etsii toisenlaisia ulospääsyteitä?!
Miksi kukaan ei auta meitä -
auttamaan oppilaitamme - jotka
haluavat oppia ja kasvaa ja uskoa hyvään?
Miksi minut imetään kuiviin?
Torstaina:
Taas nautin hetkellisesti tunnelmasta
joka kumpuaa luokassa.
Mutta aulassa poika sylkee ja huutaa
koulunkäyntiavustajalle.
Myöhemmin päivällä samassa aulassa
kaksi aikuista pohtii "ettei jaksa enää".
Minä suren suuresti tätä kaikkea.
Kotona en jaksa muuta kun nukkua
koirani vieressä.
Perjantaina:
Olen kärttyinen ja väsynyt.
Juoksen koko päivän
mutta jäljessä kaikesta ja kokoajan.
Käyn avaamassa oven.
Luokassani seitsemän kutsumatonta
yksi käy päälle kolme karkaa ikkunasta!
Viimeisillä tunneilla paljon huonoa käyttäytymistä.
Päivän pelastus - koulun draama ryhmän harjoitus.
Illalla istun kotonani hiljaisuudessa
tyhjänä ja yksin kuin porkkana.
Loput tiedättekin jo..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti