Kuva: Tibu Borgstén
Sinä kääntelet sanoillasi minua
kuin kaakerinlehteä
joka on pehmentynyt
ja jonka syön lautaselta viimeisenä.
Sitä jäät ihmettelemään.
Pakkohan minun on -
jotenkin pelastautua leikiltäsi
jolle loppua ei ole näkösällä.
Olemmekohan vain niitä lapsia
jotka eivät vielä aikuisinakaan
osaa elää
kuten ehkä olisi tarkoitus?
Sinä tuoksut aina hiljaa
kun minä pulputan
kuin papupata keittiössäsi.
Välillä jokin kiehahtaa
toisinaan välimatka sammuttaa tulipalot
joita kannan leningissäni.
Kuin sitruuna ja nauris
olemme.
Mitä muuta meistä voisi tullakkaan
kuin samettista keltaista valoa
toisillemme..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti