Sunnuntaisin
herään kuin paljasjalkainen intiaani
kunnioittaen elämän syvyyttä.
Tuo jokin niin tuttu
näkymättömyyteen verhoiltuna
soi minussa.
Ääneti se tanssahtelee
sisimmässäni leikitellen sielullani.
Se käärii minut hyvyyteen
ja kuiskailee viisauksia,
jotka olen hukannut
tällä matkallani.
Sunnuntaisin
kaikki tuo pukee minua,
ja olen kauneimmillani.
Kuin pyhää polkua pitkin
katan itselleni kiviä,
ja syön niitä nöyryydellä.
Sunnuntaisin
puiden latvoissa soi henkilaulut.
Ne saavat minut vaeltamaan
kaikessa hyvässä mitä on ollut
ja mitä nyt on.
Sunnuntait
virittävät minua viikkoon,
ojentelee minulle raakaversion
tulevasta - jotta voin vaeltaa
sen läpi pelkäämättä
tai menettämättä itseäni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti