Metsälleni

Kuva: Tibu Borgstén

Et saapunut...

Avasin siksi yöksi ikkunan.

Tiesin yön lohduttavan - kuiskailevan 

minulle puolestasi

kaiken mitä tarvitsin -

pysäkseni vahvana.

Omana itsenäni - murenematta 

kuin kanelikorppu

räsymatolle.

Vaan mitä Sinä -

luulet tietäväsi kaikesta tästä?
Tai ylipäätään minusta?

Miten luulet olevasi ainut

haavoittuva aikuiseksi kasvanut
lapsi?

Sadepisarat tipahtelivat

sateen jo hyvästi jätettyään -

aivan kuten Sinä.

Jokin kulma narahti -

kuin minussa - päätteeksi

huokailuna kaiken hyväksyneenä

taakseen jättävänä?

Täällä minulla oli pesä.

Tuo metsä - ikuinen syli,

joka ei koskaan jättänyt kylmäksi,

ei jättänyt sammalta - kiveä tai

puroa etsimättä,

jos siinä rakkaus solisi....

Niin hiljaista.

Niin hiljaista ettei sydämeni tykytys

kuulunut, ei hengityksen virta.

Yhtä ääretöntä hiljaisuutta.

Syvää - hyvää

jossa ihminen saa harvoin 

nukkua ja pesänsä 

rakentaa.

Metsälle kiitos -

niin suuresta rakkaudesta!