Voi kevät sentään!

Sinun henkäyksesi

 kävi taas minussa -
kuin kevät tuulahdus

puhtaissa, yksinäisissä huoneissa,

joihin muut eivät ole löytäneet.
Jätit kenkäsi eteiseeni..

Sinä puhalsit lempeästi

minussa asuvaan

talveen - kiireittä ja

koskettelit hiuksiani,

kuin jotakin syvää sanoitta niille

kertoen.

Voi kevät sentään!
Mistä nouseekaan nuo kukat rakkauden?

Hengitystäni minä miltein taas pidätellen

kun sinua siinä vain katselen
hetkeen näin pysähtyen, nauttien.

Ken kertoisi mulle;

Miten osaisinkaan kanssasi kaiken jakaa
ja elämää peloitta kulkea?

Miten antaa toiselle tarvitsemaansa tilaa
ja silti niin lähellä pitää?
Kuten minä niin sinua..

Vielä sinä siinä seisot

kaiken turhankin jälkeen
vaan et eksyneenä. 

Yhä kääntelet minua kuin kirjan sivuja
tai kukkapeltoa johon pientä pesää

keväisin piirtelet.

Vielä päiviä, vuosia yhteisiä toivon 

lämmintä syliäsi, sydäntäsi.
Ei silloin puuttuisi minulta mitään
sen tiedän - ja tunnustan
vaikka välillä naisena vaikea oon.
Sen tiedän ja tunnustan..

Voi kevät sentään!
Mistä nouseekaan kukat rakkauden?

Hengitystäni minä miltein taas pidätellen

kun sinua siinä vain katselen
hetkeen tähän näin pysähtyen, 
nauttien.