Kuva: Tibu Borgstén
Olipa kerran kevät
jolloin tähdet tuikkivat vielä taivaalla
ja puutarhan puihin aukesivat kukat
vain hetkiä ennen sitä hetkeä
kun sirkat aloittavat soittonsa,
ja polulleni astui mies.
Mies kertoi kävelleensä jalkaisin
aina Japanin auringon alta asti.
Hän linkkasi toista jalkaansa
ja pyöritteli hellästi ohuita hiuksiaan.
Siinä hän katseli minua ystävällisesti
terävästi silitetyssä paidassaan.
Hymy kasvoillaan hän kertoi
kahdesta kauniista tyttärestään,
joista toinen oli veistetty puusta
ja toinen valettu juoksevasta lähteestä,
sekä taaksen jättämästään koirasta
ja vaimostaan, joka
karkasi toisen miehen matkaan.
Sitten mies katsoi kuuta
ja näki siinä auringon.
Hän puheli hetken itsekseen,
unelmoi punaisesta auringosta
jonka alla makoilla makoisasti.
Ja kaiken lopuksi
hän unelmoi naisesta - kuten
kaikki yksinäiset miehet unelmoivat.
Kuljettuaan hetken kanssani hiljaa
hän kääntyi ja ojenteli itseään
lohikäärmeen lailla, joka
ryhtyisi pelaamaan kiinanshakkia kanssani.
Ja niin ilmassa roihusi tulenliekit,
joilla tämä minua kärvensi.
Vaan kuinkas ollakkaan
kun huomasi; etten olekkaan
mikään paperinukke?
Tuolloin uho muuttui
ja tomun keskellä pieni poika kiukustui,
ja mies kiemurteli edessäni kuin toukka,
joka kaipasi jo kauan kuollutta äitään.
Sellainen oli kohtaaminen
kun alla - joka Japanissa kuultaa,
kun tähdet tuikkivat taivaalla,
ja puutarhan puihin aukesivat kukat.
Vielä hetken ennen kuin
sirkat aloittivat soittonsa
uuden aamun sarastaessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti