Välitilassa

Kuva: Tibu Borgsten

Olen jäänyt kiinni

välitilaan -

jossa ei ole ikkunaa,

josta valo pilkistäisi 

tai ilma vaihtuisi.

Ajatukseni harhailevat

siellä täällä -  kelluen

vailla päämäärää.

Olen pysähtynyt

kuin kello.

Otan päivän kerrallaan.

Hengitän tyhjää ilmaa.

Odottelen sieluani - saapuvaksi

matkaltaan josta ei ole palannut.

Olen pelkkä kuori -

ilman sitä.

Olen ja odotan

välitilassani - valoa,

ja matkani jatkamista.

Luottavaisin mielin hengitän

ja odotan.

Minulla ei ole sanoja

Kuva: Tibu Borgsten

Minulla ei ole sanoja

tälle kauneudelle, joka

elämänvirrassa virtaa 

niin hiljaa.

Minulla ei ole sanoja

kun kohtaan tyhjyyden,
joka kaikuu syvyyttään
ihmissydämissä.

Minulle ei ole sanoja
joilla kiittää kaikesta
mitä elämä on eteeni tuonut
ja mitä olen saanut kokea.

Minulla ei ole sanoja
joilla korjata säröjä, jotka
tekevät meistä niin kauniita.
Mutta minulla on vahva tahtoni
unelmoida asiat kuntoon
ajallaan.

Maanantaille

Kuva: Tibu Borgsten

Pikkuisista yksityiskohdista

minä virkkaan itselleni

elämän räsymattoa

jolla lentää.

Mustikkahameessani

käpyjen ja risujen pominta on

vähintäänkin hyödyllistä terapiaa.

Ulkoilmassa tuuletan

suurten miesten - isot puheet

luottamuksellisesti pois 

reviiriltäni.

Kyllä koiran rapsutus

ja pusupaussit

pitävät minut kiinni 

aidossa elämässä - 

jossa ei turhilla leveillä.

Mutta nauretaan

makoisasti ja pistetään

sydäntä suuresti peliin!

Sama pipo päässä

Jotkut asiat

eivät nähtävästi muutu

metsämiehellä

kun sama pipo - ja sen alla

vuosikymmeniä - samat ajatuksien

rattaat.

Minkäs siis teet?

Kuuntelet ja nyökyttelet

ja keräät pistävää kiukkua..

Eikös tuo ikinä opi?

Eikö meinaa uskaltaa

itse lähteä metsää kauemmaksi

elämän totuuksia tarkastelemaan.

Vaan eipä taida..

Onko puiden syy että ei -

ei muuta kun on vaan..

On ja on.

Huokailee ja puhelee

 miten mukavaa elämä voisi olla..

Vaan ei nosta havustakaan,

jotta jokin muuttuisi.

Metsämiehellä kun näyttää

sama pipo kulkevan päässä

hautaan asti.

Valkoiset ruusut pöydälläni

Valkoiset ruusut maljakossa 

maalailevat mielikuviini eilisen aamun

 jossa talvi kääntyi kevääksi.

Kun tuuli puhalteli yli ikkunalaudan

ja lokit kirkuivat jo herättääkseen minut

hetkeen jossa

tunsin alastoman kehosi ja lämpimän

kätesi kevyeenä kädessäni.

Koko huone oli täyttynyt

henkäisyistämme,

joita lakaisukone ulkona

raitiovaunujen äänten kanssa imuroi

kilvan - kuin rakkautta konsanaan..

Vaan ei meillä ollut sanoja

toisillemme - siltoja kylläkin.

Siltoja joita pitkin nousta korkealle

ja häivyttää arki kauas.

Lopuksi ojensit nuo ruusut.

Niitä nyt katselen hiljaa

kiitollisin mielin.

Kiitos.

Abrakadabra

Kuva: Tibu Borgsten

Kun yö laskeutuu

kuu hohtaa, ja
puiden pitkät varjot laskeutuvat

jäälle - kierrän vielä hetken -

itseäni 

hiljaisuuden sylissä.

Abrakadabra..

Ja kun on oikea hetki

käväisen ulkona - noudan,
ja asetan sen paistotikkuuni.

Sitten istahdan ja

Abrakadabra..

 Hitaasti sitä siinä kypsyttelen.

Odottelen, tuoksuttelen ja katselen

kuin urosta haluttavaa.

Saapi kerran poksahdellakin

ennenkuin on oikea aika;

Abrakadabra..

Pian herkuttelen ja hemmottelen

hitaasti - nuolen tulisen sinapin

moneen kertaan lisään -
ja taas herkuttelen,

kuin noita-akka vahvaa intohimoa

täynnä.

Abrakadabra..

Miten ihania ovatkaan

nämä urokset jotka kärventyvät

tulessa tahtooni ja taipuvat hitaasti

etenevään nautintoon kanssani.
Abrakadabra..

Kiiltokuviani

Kuva: Tibu Borgsten


Pyykit ulkona pyykkinarulla
Hiljaiset hiekkatiet
Varjot mäntymetsän
Unohdettu emalimuki

Taivashattarat
Vanhan kaupungin katukivet
Suvivirsi
Harja ja kihveli
Neppisauto

Merirosvorahat
Talonmies
Käsin kirjoitetut kirjeet
Patteriradio
Tarzan

Kun saavun

Kuva: Tibu Borgsten


On hankiaisten aika

kun saavun taas punavalkoisena

kuten mökki saunoineen.

Innoissani kipittelen

kuten koirani jään ylitse

ruokakassit ja kirjakassi käsivärsillani.

Vihdoin.

Vihdoin taas täällä - perillä!

Puut heiluttavat heinsä

ja metsä syleilee syvästi

minua sanoitta - äärettömästi.

Eikä aikaakaan kun istun

puisella pallilla 

paljaiden koivujen kanssa

suljetuin silmin

kuuntelemassa luonnon hiljaisuutta.

Tänne minä saavun aina -

kuin sieluni kotiin,

ja kaikki turha minusta

varisee matkanvarrella.

Vain paras minussa saapuu

ja pääsee kerta toisensa jälkeen

perille.

Olenko ainoa?

Olenko ainoa

joka haaveilee välillä väsyneenä

voivansa vaan sulkea itsensä

toisen ihmisen lämpimään

syliin ?

Ihan sanatta 

haluaisin vain hengittää,

ja levätä hetken 

kunnellen yhteistä hengitystä

kiireittä - kiitollisin mielin.

Olenko ainoa

joka en tarvitsisi muuta,

en edes nimeä, puhelinnumeroa

tai sopimuksia.

Vain tuon hetken.

Olenko ainoa
joka juuri tänä iltana
kun ihmisiä on kuollut turhaan
haluan nukahtaa kainaloon
ja tuntea toisen ihmisen tuoksun.

Rakkaus on

Kuva: Tibu Borgsten


Elämän suurimmat lahjat

ja kipupisteemme ovat kääritty

hellästi - rakkauteen.

Rakkaudessa ilmentyvät elämänviisaudet

joiden avulla jokaisen meistä tulisi

kasvaa.

Kohdallemme osuvat menetyksetkin

ovat kuin portaita

 henkisellä kasvun matkallamme.

Näkymättöminä virtaavat vierellämme 

kaikki viisaudet - avaimet

itse rakkauteen.

Aito rakkauden siemen 

on istutettu jokaiseen meistä

vaan tietoisuutemme siitä

ei.

Kaikki elämämme rakkaudet
ovat kuin yhtä samaa matkaa.

Rakkaudella on aina tarkoituksena,

oppinsa - jota ihminen itse ei

johda eikä hallitse.

Sinullakin on

Sinä viet sivellintä sielullasi

- yhtä olette te kaksi.

Minä vasta harjoittelen 

sanojeni kanssa - 

sieluni kieltä.

Kun kaksi sielua kohtaa

tuntee sen sanoittakin,

siinä jokin suuri suojelee

siunaa - ikäänkuin.

Minun korvani ovat kuunnelleet

sinua.

Minun silmäni ovat katselleet

pitkää, ylvästä olemustasi,

ja sydämeni on tullut tietoiseksi

ystävyytemme välille piirtyvistä

syvistä ja pitkistä vedoista.

Vaan kun kirjoitat minulle

että sinullakin on yksi runo -

jonka loppua et tiedä,

etkä osaa sanallistaa - alan aavistamaan 

että jokin on kääntämässä sivua..

Sattuma

Mikä sattuma
että seisoit ratikkapysäkillä

jonka ohitse ajoin onnellisena

harmaan kaupungin harmaudessa

omissa ajatuksissani - kunnes..

Kunnes näin sinut siinä

väkijoukon joukossa

ja tarkkailin sinua kun olisin nähnyt

kesäiset pellot hiekkatien molemminpuolin

aamun juuri raottaessaan valoaan

nukkuviin kissankelloihin.

Tämäkö on taas sattumaa,

että jätit jälkesi minuun

jälleen kerran tietämättäsi
ja vielä luvatta!

Kuka leikkii taivaassa

kohtaloni korteilla näin?

Radiossakin soi laulu

kuin sattumalta - joka viilsi
sanottuja sanojasi - kuin sanoituksiasi

sydämeeni.

Onneksi ajoin kotiin

ja  piilotin itseni - itseltänikin,

sillä tällaista jälkitautia rakkaudesta
en hyväksy.

Rakkauden valo on vahvaa,

mutta  näitä sattumia en toivo
kohdalleni enään.

9500 lukukertaa ylittynyt!

Kuva: Tibu Borgsten

Johan alkaa tässä jännittää, kun tuo

10.000 lukukerran raja lähestyy

päivä päivältä.

Lämmin kiitos siitä.

Minuun saa yhteyden:
tiina.borgsten@hotmail.fi

Tiedoksi myös, että ensimmäinen runoiltani

on Liikuntamyllyn lattiaremontin vuoksi

peruttu - ja lipun varanneille tulee tästä

teatterin kautta tieto, mutta siis uusia 
varauksia voi tehdä vain: 

lahioteatteri.com

LA. 23.04 klo: 16

TO. 12.05 klo: 19

runoiltoihini, TERVETULOA 

Tapiontytär

Minä olen Tapiontytär

isäni sukujuuriin juurtunut.

Hänen vilkkautensa asuu hiuksissani,

hänen vapautensa - varpaissani

ja hänen suorasanaisuutensa

sydämessäni.

Ei ole helppoa Tapiontyttärenä

monet väärät tuomiot läpikäyneenä.

 Tuo jokin sisäinen palo 

on ajoittain sammunut, mutta

 aina on se rehellisyydestä noussut

taas jaloilleen.

Tapiontyttärenä en välitä

 pienisieluisten turhuuksista,

omaan hyvyyteensä hukkuneista.

Vaan kuljen kantapäät paljaina

joka ilmansuuntaan.

Epäilkööt muut aitouttani,

sillä olen vapaa nykyajan

noitavainon varjoista.

Jotkut meistä

Kuva: Tibu Borgsten


Jotkut meistä ovat rautaa

jotkut puuta - ja jotkut

 jotakin siltä väliltä.

Jotkut elelevät yksinänsä

jotkut eivät kestä yksinäisyyttä

ja jotkut seilailevat sillä välillä.

Minä olen puu.

Minä viihdyn itsekseni.

Mutta kaiken kauniin 

haluaisin jakaa ja antaa

toiselle - sielulle.

Jotkut meistä käpertyvät

kääntyvät ikääntyessään syksyyn.

Minä puolestani käännän itseni

kesään - odottaen että kohtaisin toisen

paljasjalkaisen matkallani

jota elämäksi kutsutaan.

Ensi-ilta

Kuvat: Tibu Borgsten/ harjoituksista.


Tänään leikin taas

sydämeni kyllyydestä

hammaslääkäriä pelkäävää

karkkeja rakastavaa höppänää.

Tänään katselin 

eturivissä istuvia lapsia

satunäytelmän siivillä lentäviä

noita niin vilpittömiä silmiä.

Tänään sain jakaa

ainutlaatuisen hetken 

näyttämön ja yleisön välillä.

Pienet korvat siellä täällä

nappasivat ja naurahtelivat.

Kunnes näytelmä päättyi

ja sen lumo loppui,

ja kaikilla oli aika

palata -minne lie..

Jalkojen pesu

Kuva: Tibu Borgsten

Seison muiden joukossa.

Tuuli puhaltaa ohitsemme 

kuin loputon sielunvaellus

jossa jokaisella on sanansa,

askeleensa ja tarinansa

kannettavanaan.

Yhdessä seisomme - 

sielukkaasti,

kaiken muun riisuneina,

pois pudottaneina poluillemme.

Valoa riittää - jokaisen sieluun.

Virtaavaa vettä - jokaisen elämään.

Ei tuhlattavaksi - vaan lahjaksi.

Seison muiden joukossa.

Seuraan ja liikutun hiljaa

pesuastiasta, vesikannusta ja 

puhtaasta pyyhkeestä joilla

mies pesee toisen miehen jalat.

Hiljaisuudessa joku koskettaa

luo yhteyden.

Sydän lepää hetken.

Sielu lentää vapaana

kuin lupauksista täyttyneenä.

Seison muiden joukossa.

Hiljaa - 

 harmauden keskellä

valoon hetkellisesti kuin
eksyneenä.

Vanhaksi muuttunut

Kuva: Tibu Borgsten



Niin lempeä joskus oli
tuo yksinäinen mies,

jonka hymy lämmitti huoneet

ja hillitsi kovat puheet.

Vaan kiltitkö ovatkin kauraa

hämärässä liikkuvien sielujen pellossa,

jossa uhri otetaan takaapäin -

salakavalasti?

Selätti katkeruus

jostain kaukaa kotoisin oleva

miehen - saappaat jalassa.

Riisui hänen vaatteensa

ja puki omat päälle.

Kuin luulosairas kulkee

päivistä toiseen,

kuollutta koiraansa kaivaten -

tuo joskus niin kaunis sydäminen

mies.

Luulosairaana

kun on mahdotonta uskoa

että elämä on kaunista

ja että häntäkin joku voisi aidosti

rakastaa.

Ja niin vain vanhenee

tyhjissä huoneissaan tuo tuttu

jo vanhaksi muuttunut mies.

Elämä - ei ole tyhjyyttä täynnä

Kuva: Tibu Borgsten

Niin harmaita -

yksinäisiä ja kehystämättömiä

ovat elinpäivämme,

joissa roikkuvat rikkinäisinä

vailla pelastavia ritareita -

happamat, katkerat sekä

ikävä kasvoiset olennot,

joita ihmisiksi kutsutaan.

Kova kuorisina -

 eleittöminä istuvat

ajatuksissaan harhaillen,

kuin odotellen pölyisissä olohuoneissaan

jo luovuttaneina - jotain tapahtuvaksi,

tulevaksi ja käänteen tekeväksi..

Vaan ei tule tuo tuuli -

joka puhaltaisi ovelle,

ikkunalaudoille tai sydämeen.

Turhia ovat ihmisen keksimät puheet

elämästä, joka olisi tyhjyyttä täynnä.

Sillä tyhjyyttä täynnä ovat ainoastaan

ihmiset itselleen ja toisilleen -

päivä, kuukausia ja jopa

vuosia.

Minä piirrän

Kuva: Tibu Borgsten

Minä piirrän yhä

kuin äärettömyyteen asti ulottuvaa

viivaa - sinusta.

En kaipuusta.

En katkeruudesta.

Vaan äänettömästä

rakkaudestani sinuun.

Niin on rakkaus 

näyttäytynyt minulle,

istuttanut minuun kuin 

valittuun maahan juurensa.

Kuin tuo vanha vaahtera

jota ihailen ääneti.

Ja niin olen

ääneti kiitollinen

että kuljit ohitseni,

tanssitit ja kosketit

ja suutelit syvästi,

jotta voin piirtää sinua

aamuin ja illoin 

ääriviivojasi muistellen

kevyesti - kuten linnunlaulu

keväisin puissa..

Sinä kahlasit

Kuva: Tibu Borgsten

Sinä kahlasit - minussa

paljain jaloin 

peloissasi - kuin poikanen.

Sinun tuoksusi

jäi huoneisiin - joissa kohtasimme,

ja jokaista liikettäsi 

kannan sydämessäni 

elämäni ääriin asti.

Sinä -

etsit haparoiden kättäni 

niin kaukaa, kuin 

ruumiillista hyväksyntää etsien.

Etkä uskonut,

että nautin ja olin sinusta - ja

vain sinusta humaltua.

Siinä kahlasimme

toisissamme.

Sitten päästit irti,

tietämättäsi - että olit kulkenut minussa

syvästi - kuten mies

jonka haluaisin

pysähtyvän ja

jäävän - luokseni - elämääni.

Rakkaat miehet

Kuva: H. Toivanen

Rakkaus koskettaa aina

maata - tunneherkästi

jalkojemme alla.

Rakkaudessa piirtyy

koko elämämme -

se mistä haluamme pitää kiinni

se mihin pyrimme, sekä

se mitä meillä on vilpittömästi 

toiselle antaa - jakaa.

Monesti haluamme,

vaikka meillä ei ole vielä sanoja

joilla kohdata - rakentaa uutta,

tai edes rohkeutta nähdä

tuo toinen, ihastuttava olento

sellaisena kun hän on.

Rakkaus

arvoisat miehet,

on tahdon asia.

Rakkaus on ainutlaatuinen lahja,

joka epäonnistuessaankin

ansaitsee kunnioituksen

puolin ja toisin.

Ruumiillinen kohtaaminen

voi olla syvää 

rakkauden piirrosta

sanoitta, joka jää mieliin.

Se on sielun pohjaan sukeltamista

yhdessä.

Rakkaat miehet

sukeltakaa syviin vesiin,

joista seksi on kaukana.

Sukeltakaa rakastaen

hengittäen  - rakastamaanne naista

joka solullanne

itseenne.

Sillä rakkautta pitää jakaa,

antaa - sekä 

tuhlata viisaasti!

Bella koirani

Kiitos 

että kömmit peittoni alle

 joka ilta

yhtä pehmeästi ja toiveikkaana.

Joka yö

kääriydyt onneen ja teet pesän

vierelleni.

Siitä minä sinua kiitän,

koska aistin vilpittömyytesi

nenästäsi - hännänpäähäsi asti.

Joka aamu ilahdut

ja hukutat minut aamupusuihisi,

millä tuulella itse - lienkään.

Sinä olet aina - aamuni aurinko.

Metsäretket

mökkikausi

ja kävelyt kahdestaan

ovat hitsanneet meitä yhteen.

Me rakastamme toisiamme.

Me tiedostamme elämän rajallisuuden,

jossa olet mentorini - siinä,

miten asioihin voi suhtautua

miten olellista on elää -

annetussa 

hetkessä.

Kerran elämässä

Kuva: Tibu Borgsten


Mitä kaikkea  jääkään tekemättä

kun elämä vilahtaa ohitsemme

kuin juna-

jossa yllättäen istumme matkaamassa

vailla määränpäätä?

Kuinka harva pysähtyykään

oivaltamaan 

miten tyhmää juoksua,

kuin samaa rataa - ovat vuodet

ilman unelmia - ilman eettisyyttä.

Miten toisenlaista elämä olisikaan,

jos edes kerran pitäisi tehdä jokin suuri teko;

toisen hyväksi
lapsiemme hyväksi

itsemme hyväksi

vanhempiemme hyväksi
rakkauden hyväksi

luonnon hyväksi

sekä

yhteiskunnan hyväksi ?

Vaan kukapa edes ajattelee

suuria tekoja -
näin hengettömässä virrassa -

ennenkuin istahtaa vanhuuteen?

Jos sinä ajattelet -

tee ihmeessä siitä totta!

Satumaisia hetkiä..

Kuva: Tibu Borgsten


Jokaisen lapsen tulisi saada

kulkea satumaisissa hetkissä

voidakseen kasvaa

unelmoivaksi - rakastavaksi

aikuiseksi.

Minä katselin pienenä,

vilkkaana tyttönä liikahtamattani

hengitystänikin pidellen

kun isä taiteili perhosiensa kanssa.

Samanlaisia hetkiä koin

kun sanatta kuljimme suon läpi

koivumetsän läpi - salaiselle lammelle

narrailemaan ahvenia

kerta toisensa jälkeen

sanatta.

Tai kun isä vaan piti sylissä

- silitti otsatukkaani.

Tai kun hän ojensi minulle

aivan arvaamattani

maailman isoimman jäätelötötterön

Kaivopuiston kulmilla.

Satumaiset hetket 

eivät ole tehty rahalla

vaan aidosta läsnäolosta

ja rakkaudesta.

Helvetti on irti - jos

Kuva: Tibu Borgsten



Yliherkkänä lapsena

yliherkkänä aikuisena

on pitänyt opetella elämään

toisin kuin muut.

Hyvin on käynyt

että olen perille itseeni löytänyt,

monen mutkan ja vaivan kautta.

Ja juureni ovat nyt syvät

joten nyt saa tuulla ja myrskytä.

Moni huutaa ja rääkkyy

vaan minä en turhista.

Mutta sen sanon sinulle

tässä ja nyt;

Älä ikinä astuu eteeni

selitellen tekojasi taiteen teoiksi..

Sillä silloin revin juureni,

poltan kaikki sanani

ja vapautan Helvetin tulet irti!

Ja poltan kaiken 

välillämme kukkivan 

hiileksi!

Sanaleikki

Kuva: Tibu Borgsten


Ikkuna -

peili ja ovi.

Polku -

horisontti ja katukivet.

Eipäs -

kuin lorisevia loruja..

Lentäviä lettuja -

aamun auringossa.

Varis -

murusia ja kadonnut lusikka.

Tuoli -

kaveri ja sen kaveri.

Eipäs -

kun vihreän ratikan kaipuu..

Kiiltokuva muistot kahvin kera

ja sydämellä lähetetty

postikortti!

Tuoksu -

kosketus ja katse.

Pysähdys -

hiljaisuus ja henkäys.

Eipäs -

kuin sinä ja taas sinä.

Sinä -

piirrät ikuista puutarhaa sisälleni!

Taiteilijat

Kuva: Tibu Borgsten


Kun  villieläimiäkö

taiteilijat - kysyt?

Syviä kuiluja 

joissa elämää virtaa 

suonesta - suoneen..

Omia polkujaan kulkevia,

vuorikiipeilijöitä - sissejä?

Ja kuitenkiin niin lapsia vielä,

että pelkäävät häpeänpilkkuja

yksinäisissä huoneissaan?

Mitäpä minä tuohon sanoisin?

Herkkiä eläimiä ovat.

Kovin kovia - itselleen.

Yksinäisiäkin.

Oma rotunsa ovat

raadollisia kun eksyvät.

Mutta ennenkaikkea ovat

selviytyjiä - monessa mielessä.

Ovat yrittäneet tehdä elämästään omaa

joskus siinä jopa onnistunutkin.

Se on taiteilijan vaikeankin polun

salaisuus ja risti.