Kuva: Tibu Borgstén
Sisilisko paistatteli itseään
paikassa, josta se näki
tarkastella puuhiamme.
Ei sentään siirtynyt tuulessa
tai veden valkoisen vaahdon vauhdissa
kuten me kallioille
ihailemaan maankamaraa
ja alhalla virtaavaa vettä
josta rapu mertoja nostelimme.
Minä suljin päättäväisesti silmäni
ja tunsin kuinka silkkinen vaate
välin kosketteli ihoani.
Astuin taas sisälleni, avasin
itseäni kuin ikkunaa ja tunsin
kuinka tuuli virtasi lävitseni.
Tanssi oli kuin yhtä
suurta kevyttä ja ohutta linjaa,
kuin pilvestä toiseen etenevää
ja selkääni ilmestyivät siivet.
Niihin minä ihastuin!
Mikä pikku tyttö
minussa heräsikään, ja
suuntasin vauhdikkaasti matkaani
lumpeenlehdeltä toiselle.
Kaikki ilman suunnat olivat yhtä
ja jokaisella askeleellani
sulatin ja jätin palasia itsestäni
menneeseen.
Niin minä haihduin
ja niin haihtui myös aika.
Jokin silti kulki ja kuljetti minua
kuin olisin piirtänyt sisäisiä polkuja
toisensa perään.
Niissä oli hyvä kulkea.
Terassin kuumuus poltteli.
Munakello soi.
Minä palasin itseeni.
Mutta sisilisko oli kadonnut,
kuten hetki jolloin olin siivekäs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti