Kuva: Tibu Borgstén
Kaikessa hiljaisuudessa makaan
mitään kuulemattani
kuin savinen perunamaa
viljapeltojen vierellä
joita ruiskaunokit kiertävät.
Kaunis olen harmaanakin
kun sielu lepää sanoitta
ja vain sormenpäissäni
soi pienesti jokin.
Sitten tulet - taas jostakin
tietämättäni - odottamattani
nostat minut syliisi
kannat kuin kaunista morsianta
viet meren luokse
joka heijastelee minuun valoa
jota niin tietämättäni janoan.
Sitten sinä otat ja syötät minua
kuin lasta suloista -
jota en ole
enkä voi olla huomaamattani silmiäsi
ja loistoa niissä.
Vielä möyhennät minua hetken
sitten taas - jatkat matkaasi
kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Taaksesi jättäneisiin henkäyksiisi
minä jään hetkeksi.
Niiden sisällä minä istun
tunnen taas mullan
ja sen alta nousemassa olevat sipulit
joita perunoiksi pitkän aikaa luulin.
Mutta voi elämä
ovatkin piilossa olleita kukkia!
Niin sinä kääntelit minua
kuin unohtunutta perunamaata
josta nouseekin nyt
kokonainen kukkameri!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti