Astut pimeän aikaan
samalle polulle,
jossa jäätyneet tuulikellot soivat
tuulessa jossa luistelen
pitkin liukuvin vedoin ja henkäyksin
ja huomaan hengittäväni sinua
itseeni kuin kompuroiva lapsi.
Pysähdyn hetkeksi
kun kysyt lupaa - ja saat luvan.
Kurkoittaudut ilman yli
otat käteni - omaasi
ja tunnemme jotakin haurasta.
Mutta sen lämpö kulkee lävitseni
kuin hävittäen menneet.
On kuin olisin keväässä
keskellä talvea, jossa tuulikellot soivat.
Soivatko ne varoittaakseen
vaiko rohkaistaakseen?
En löydä päällepantavaa, sanoja
enkä polkua sinuun..
Vaikka olet ihan siinä.
Tämä kaikki vie minut
kuin uniin - joissa olen
kuin lapsuuden lupiinimeressä
johon tahtoisin niin piiloutua,
rakentaa pesäni ja jäädä.
rakentaa pesäni ja jäädä.
Mutta kuulen nuo tuulikellot
jotka soivat tuulessa - niin jäätyneinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti