Kuva: Tibu Borgstén
kuin urokset, jotka
toivonsa ovat menettäneet
ja unelmansa sivuun jo heittäneet.
Hitaasti tuuli taivuttelee hämärässä
miestä, joka enään vain hetkessä tässä
rohkenee molemmin rantein toista pitämään
tiukasti, niin lähellä
ja niin itsessään kii.
Ei selkä katkenneena,
vaan muutoin elämänpolullansa kuin eksyneenä
utelee hän tietä uuteen kevääseen.
Vaan jääkin sitten paikoillensa pohtimaan:
Mahtaakohan enään näin pitkään kestäneen
talven jälkeen, kevät kohdalle sattua?
Ja niin kuhisevat kaislat karheuttaan,
taukoamatta taas urosten lailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti