Kuva: Google
Ajomatkan aikana avautuu koko
tarina,
harmaus kaikkineen sävyineen.
Vain pihlajanamarjatertut
ilahduttavat hetkittäin
ohitse vilahtelevina punahkoina.
Suustasi kuin ampuen ilmaan
ilmestyvät painavat sanat,
jotka asettuvat raskaina rintaani.
Onneksi ei ole kyse meistä
mutta siltikin,
niin onnetonta.
Taas kaksi aikuista, kuin
lasta hiekkalaatikolla.
Supikoiran raadot teiden varrella
saavat minut herkistymään, ja
haaveilemaan pois täältä,
isoäidin appelsiinikakun tuoksun luo.
Katsot minua ja kysyt;
miten luulet asian päättyvän?
Otat jo palelevasta kädestäni kiinni,
ja näen lintujen varjojen lentävän ylitsemme.
Hetkellinen tyhjyys puhaltaa välillämme
ja täyttää minut.
Miksi kaiken kauniin
pitää olla niin hetkellistä?
Koska olemme päämäärässämme
vai saavummeko sinne asti
oikeastaan koskaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti