Istun tässä
yhteisöllisen hiljaisuuden piirittämänä
jossa huudot ylittävät - käyvät vahvaa sotaa
yllämme voimakentässä -sähköisessä.
Istun mätien ja veristen sanojen vankina
kahvikuppi kädessäni - sydän ruttuisena
ja kurkottaudun poispäin.
Ei näin!
Näin ei tähän maailmaan lisätä hyvyyttä
eikä kauneutta!
Näinkö olemme muuttuneet?
Onnellisista - pihoilla vapaana juoksentelevista lapsista
Mustavalkoisiksi aikuisiksi - jotka juoksevat karkuun vastuutaan?
Näinkö onnettomia tosiaan olemme, kuin
Omaa Tarinaa vailla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti