Oon hirmun onnellinen.
Ihan itekseni - tai no,
koira kaverina.
Kattellaan ja ihmetellään
monenmoista.
Vältellään tietoisesti haukkumista.
Muutenhan siitä tulisi kokopäivätyö.
On se vaan elämää - parhaimmillaan,
kun saa nukahtaa nenä kiinni toiseen.
Sitä onnea on vaikea määritellä.
Se on kuin suurta jalomielisyyttä.
Saada todistaa toisen tuoksu-
lämpö ja hengitys,
onnellisuusvaikutteista puhumattakaan!
Minun vaikea ymmärtää
puhetta tunnetalouksien nostattamisesta.
Eikö kiitos, anteeksi ja rakas enää riitä?
Kenellä on varaa pyytää sulatusapua
kun parisuhteen akut ovat taas jäässä?
Eikö yhteistä onnentunnetta pidetä yllä yhä
katseella, keskustelulla ja ystävyydellä
sekä onnellisesti vieressä nukkumisella?
Vai onko koiraa vaan helpompi rakastaa,
kuin toista ihmistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti